Ensin oli Life on Mars ja sitten tuli Ashes to Ashes, kuten David Bowien tuotannossakin. BBC:n poliisisarja Life on Marsin kuvioita soveltava Ashes to Ashes ei kerro 1970-luvulle juuttuneesta Sam Tylerista, vaan hänen tapaustaan tutkineesta poliisipsykologi Alex Drakesta (Hawes). Drake havahtuu sarjan ensimmäisessä osassa 1980-luvulta, haavoituttuaan vakavasti virkatehtävissään vain hetkeä aiemmin.
Ashes to Ashes jättää katsojansa kylmemmäksi kuin Life on Mars, mikäli jälkimmäistä ja Sam Tyleria sattuu ihailemaan suuresti. Uuden vuosikymmenen tyyli on muovisempi musiikkia myöten, eikä uuden sarjan päähenkilökään ole varmasti Samin veroinen. Pikemminkin Alex Drake saattaa näyttäytyä katsojalle itseään toistavana ärsyttävänä muijana, joka pukeutuu kuin hutsu, ja pitää itseään niin paljon muita parempana, ettei kuuntele heidän sanomisiaan edes puolta sanaa. Alexin maailmassa elää kuitenkin myös Life on Marsista tuttu paksuniskaisten poliisien joukko Gene Huntista (Glenister) Ray Carlingiin (Andrews). Heidän avullaan sarja muotoutuu jakso jaksolta yhä kiinnostavammaksi.
Life on Marsin takaa tutut Mathew Graham ja Ashley Pharoah ovat Ashes to Ashesissa pyrkineet elvyttämään alkuperäisideaansa lähinnä jollakin, jota voisi kutsua naisellisuudeksi. Päähenkilö on omassa loogisuudessaan epälooginen ja hän toimii pitkälle tunteidensa viemänä. Elämässään ennen onnettomuutta Alex on yksinhuoltaja, nainen, joka etsii niin tyttärensä kuin monen muunkin hyväksyntää. Hän on työskentelee kovassa ympäristössä, mutta elämässään onnettomuuden jälkeen hän kokee vielä kovemman, kärjistetyn sovinistisen maailman. Jos tuo maailma on Alexin oma luomus, on sitäkin antoisampaa nähdä, miten hän toistuvasti tekee sovinistien sovinistista ja arveluttavasti toimivasta Gene Huntista, Gene Geniestä, alitajuisesti oman tukipilarinsa. Katsojan iloksi Philip Glenister on Huntina yhtä loistava kuin aiemminkin.
Ashes to Ashes on katsojalle Life on Marsia vaativampi kokemus. Se pakottaa sietämään enemmän, ei pelkästään Alex Draken suuren egon muodossa, vaan myös toiston ja kuvatun ajan tyylin takia. Toisto on lopulta koko sarjan pahin kompastuskivi. Se liittyy Alexin traumaan, kuten Life on Marsin tapahtumat Samin traumaan, mutta tällä erää esittämistapa on eri. Ei ole päänsisäisiä mietiskelyjä, ei varmuutta elämästä, eikä ketään, joka jaksaisi uskoa päähenkilöön kuin Annie uskoi Life on Marsissa Samiin. Alex Drake on kuin tuulen riepoma satiinisukka, missä roolissa Keeley Hawes varmasti tekee parhaansa. Eri asia on, riittääkö se?
