Laveerauksen tekniikka on laajalti tunnettu taidemaalaripiireissä. Sen avulla kuvapinnalle luodaan hallitseva pohjaväri, joka imeytyessään muihin väripintoihin sitoo ne kauniisti yhteen. Mistä tämä sporadinen maalaamisen oppintunti? Siitä, että niin keskinkertainen kuin Beverly Hills Cop II olikin vuonna 1987, sen suuret, tekstuureiltaan erottuvat ja yksityiskohtaisen terävät yleiskuvat niin länsirannikosta kuin autokaupunki Detroitista komeassa laajakuvaformaatissa olivat luonnollinen edistysaskel ensimmäisen elokuvan askeettisen hämärästä ilmeestä. Kolmatta Beverly Hills Cop -teosta katsoessa huomaa, kuinka paljon kakkosella toissijaiset ansiot sittenkin paikkasivat väljähtynyttä moottoriturpahuumoria ja onnettomien sivuhahmojen läsnäoloa.
Beverly Hills Cop III on kyllä kuvattu elokuvateattereiden standardimuotoon (ei samaan kuvasuhteeseen kuin aiempi osa, mutta kuka niitä nyt vahtaa), mutta silti kuvista huokuu pienuus. On kuin elokuvallisesta ilmaisusta olisi otettu askel taaksepäin sitcomien ja studio-lamppujen littanaan valaistukseen. Miljöönä meillä on huvipuisto WonderWorld, mutta vietämme pitkiä aikoja puiston pötsissä; harmaalla, ahtaalla ja lavasteköyhällä turvallisuusvyöhykkeellä. Näin siis silloin, kun emme ole harmaissa toimisto- ja varastorakennuksissa.
Palaten maalaamisen tematiikkaan, laveeraus toimii myös oivallisena liukusiirtymänä. Aiempien Beverly Hills Cop -leffojen laveeraajan, Harold Faltermeyerin syntikan tunnistettavan sykkeen, poissaolo on korvautunut tuhdilla hiljaisuudella. Nähtävästi se oli ainoa piirre, mitä leffa ei halunnut jakaa sitcom-maailman kanssa – jotain siivittämään kerrontaa kohtauksesta toiseen; sitä musiikin muotoon painettua säpinää, mikä on kuin se innokas levottomuus mahassa, kun on päämäärä, jonka saavuttamiseksi ei malta pysähtyä levähtämään. Myöskään mitään niin vinkeää kuin ristiinleikkausta ryöstön ja ravikisan välillä ei todellakaan nähdä, koska se vaatisi jotain halua saada näyttävää jälkeä aikaan. Kaiken kaikkiaan tyylin vaihdosta jatko-osien välillä voisi verrata siihen kuin siirtäisi palan kovissa kansissa viihtyvää amerikkalaista valtavirtasarjakuvaa mustavalkoiseen sanomalehtistrippiin – näin karkeasti karrikoiden.
Perääntyminen kakkososan isoista paukuista matalamman profiilin ilmaisuunhan ei automaattisesti tarkoita huonoa, sillä täytyy ajatella, miten tyyli palvelee toimintakomedian lajia. Ohjaaja John Landisille ominainen mieltymys käsitellä kauhua komedialla tulee selväksi leffan aloittavassa kahden pennin Martin Scorsese -projektissa, jossa automekaanikkoja murhataan rumasti Diana Rossin suloiseen sikstarimusiikkiin. Osansa saa kahdessa ensimmäisessä osassa jokaisen ruutusekuntinsa täysillä hyödyntänyt poliisipäällikkö Todd (Gil Hill), jolle Axel Foley (Eddie Murphy) lähtee hakemaan oikeutta. Toddin viimeiset sanat Axelille yksinään ylittävät ehkä kakkososan penisvitsien tulvan, mutta Axelilla itsellään ei ole vanhasta Taggart-Rosewood-duosta jäljellä kuin toinen, Billy Rosewood (Judge Reinhold), kenen kanssa pomputella vuoropuhelua. Kaukana on kuitenkin se improvisoitu, normaalilta kuulostava puheenparsi, joka ei tuntunut siltä kuin jokaisen lauseen välissä huudettaisiin “Poikki” vaihtaen samalla kamerakulmaa. Sen voin sanoa, että pelkkä Bronson Pinchot ei John Ashtonin paikkaa sarjassa vie. Niin ikään kakkososassa sairaalaan ammuttu juonikatalysaattori Bogomil olisi yhtä hyvin voinut kuollakin, sillä häntä ei kolmatta kertaa enää nähdä.
Juonen viedessä keinotekoisesti Beverly Hillsin WonderWorldiin alkavat kirjoituksen mielettömyydet myllätä, ja jos yhdenkään Beverly Hills Copin juoni olisi yhtään oleellisempi, olisivat tahmeat pohjustukset, antikliimaksit ja mielettömät käänteet selvästi syvempiä syntejä. Sarjan valjussa pahiskaartissa kolmas osa vetää pisimmän korren, kun Timothy Carhartin esittämä konnaksi kääntynyt poliisi tuntuu olevan koko ajan askeleen edellä Axelia. Vaikka unohtaakin rikospaikalle pyyhkeen oman huvipuistonsa mallistosta. Hups.
Tarkoitukseni ei ole sortua huijaamaan itseäni ja julistamaan mitään Beverly Hills Cop II:n kiistatonta mestariteos-statusta. Se ei ylittänyt edeltäjäänsä pelkällä automainosestetiikallaan, mutta kolmannen osan rinnalla se näyttää siltä, että siihen on laitettu vaivaa. Kuoppainen kolmas installaatio ei edes ole niin huono kuin annan ymmärtää, mutta pitäisihän jonkun studiovastaavan nostaa jossain välissä ujosti käsi ylös ja huomauttaa, ettei suuresta mennä takaisin pieneen.
