Ensimmäinen Apinoiden planeetta on asemansa kulttiklassikkona ansainnut. Paluu apinoiden planeetalle viihdyttää, mutta pudottaa tasoa pahasti sitten ykkösen. Pako apinoiden planeetalta jatkaa kakkosen kanssa samaa tasoa, vaikka omasi mahdollisesti hyvän uuden idean ja tämä neljäs elokuva on nimeltään Apinoiden planeetan valloitus. Se jatkaa viime leffan tapahtumia, mutta on kaikista leffoista synkin. Jos haluat oikeasti katsoa kyseisen elokuvan parempana versiona, suosittelen että katsot J. Lee Thompsonin ohjaaman version, joka on paljon synkempi ja lohduttomampi. Tämä arvostelu siis käsittelee juurikin tuota ohjaajan versiota.
Vaarallinen tauti on tappanut maapallolta kissat ja koirat, jonka takia ihmiset ovat jääneet ilman lemmikkejä. Ihmiskunta on alkanutkin kouluttamaan apinoista omia lemmikkejä, mutta ymmärrettyään kuinka helppoa koulutus on, apinoista on tullut orjia. Ziran ja Corneliuksen poika on ainoa puhuva apina ja on kasvanut ikänsä sirkuksessa Armandon kasvattamana. Hän tempautuu kuitenkin mukaan julmaan todellisuuteen ja näkee kuinka oman lajinsa edustajia kohdellaan. Armandon kuolema on Caesariksi nimetylle puhuvalle apinalle viimeinen pisara, jonka jälkeen hän aloittaa suunnittelemansa vallankaappauksen.
Näyttelijät eivät erityisesti vakuuttaneet, mutta eivät olleet myöskään huonoja. Myös Corneliuksen roolista tuttu Roddy McDowall hikoilee ja näyttelee Caesarin apinapuvussa. McDowall on hyvä roolissaan, mutta ei tietenkään voi mitenkään näytellä täysillä puvun sisällä. Apinapuvut ovat hienoja ja vaikka eivät hämääkkään ihmissilmää luulemaan hahmoja oikeiksi apinoiksi, ovat puvut ja maskeeraus oman aikakautensa työksi laadukasta. Ricardo Montalbán vetää ihan onnistuneesti roolinsa Armandona. Muut näyttelijät tai hahmot eivät oikein jääneet mieleeni ja ovat heikosti käsikirjoitettuja tai näyteltyjä.
Yksittäisenä elokuvana tämä on oikeasti toimiva. Kyllä sen voi jatko-osanakin katsoa, mutta tarkoitan siis, ettei edellisiä leffoja ole aivan pakko katsoa etukäteen. Se on visuaalisesti pimeä, ankea, alakuloinen ja likainen. Mukana on yhteiskuntakritiikkiä eniten sitten alkuperäisen ja Valloitus kertoo hienosti apinoiden vallankumouksesta. Tosin, jos haluatte nähdä vielä hieman paremman apinoiden vallankumouksesta kertovan leffan, kannattaa katsoa tuo uudempi Apinoiden planeetta-trilogia, joka on myös lainannut tältä leffalta tuon Caesarin eli kapinan aloittajan. Jos katsot teatteriversion, katselu saattaa vaikuttaa paljon humoristisemmalta ja hölmömmältä, mutta ohjaajan versio on yllättävän väkivaltainen. Se ei missään nimessä sovi perheen pienimmille, mutta tekee silti jollakin tavalla leffasta hitusen paremman. Syynä on tunnelma, johon ruudulla tihkuva veri kummasti auttaa ja tekee leffasta ankeamman.
Itse leffassa pidin paljon siitä, että se on niin erilaisempi kuin edeltäjänsä. Vaikka Apinoiden planeetan pakokin sijoittui jonnekkin 1970-luvun Amerikkaan eikä tulevaisuuteen, jossa apinat hallitsevat. Nyt meille esitellään maailma, jossa avaruudesta peräisin oleva tauti on tappanut lähes kaikki kotieläimet ja ihmiset ovat alkaneet pitää apinoita lemmikkeinä, tosin lemmikeiden rooli on vaihtunut orjiksi. Lisäksi käsikirjoitus ei ollut yhtä laiska kuin kahdessa aiemmassa jatko-osassa, vaikka lopussa tuli sellainen fiilis, että tämäkö nyt sitten johtaa siihen ensimmäisen leffan apinoiden planeettaan, mutta onneksi meillä on vielä Taistelu apinoiden planeetasta selvittelemässä tapahtumia tarkemmin. Tarina eteni suoraviivaisesti, mutta järkevästi. Käsikirjoitus on periaatteessa laadukas, mutta olisi pienellä hionnalla voinut esitellä vielä pari juttua tarkemmin. Toteutus on visuaalisesti hieno ja sillä olisi ollut mahdollisuuksia paljon huonompiinkin visioihin.
Apinoiden planeetan valloitus tarjoaa ihan mukiinmenevää b-luokan apinaviihdettä, joka ei aiempien leffojen tapaan sovi kovin nuorille katsojille. Leffa on samaan aikaan jatko-osa, mutta myös esiosa ja yllättävän hyvä sellainen.
