Elokuva, josta jää paha maku Monroe-fanille. Rytmiä veressä -elokuva on yksi niistä, jotka olisi jo unohdettu ilman Monroeta, ja voin sanoa, että se olisi voitu unohtaa ihan Monroen kasvojen säästämiseksi.
Elokuva kertoo fiktiivisen tarinan viidestä Donahuesta, laulavasta ja tanssivasta perheestä, joka nauttii mainetta ja kunniaa. Kuitenkin tiiviin perheen onni alkaa rakoilla, kun toinen perheen pojista, Steve, (Johnnie Ray) päättää ruveta papiksi ja lähtee revyystä. Sitten perheen toinen poika Tim (Donald O’Connor) ihastuu julkisuudennälkäiseen Vickyyn (luonnollisesti Marilyn Monroe) ja janotessaan tytön huomiota Tim luovuttaa, nyt neljän Donahuen, esityksen Vickylle, mistä perheen äiti Molly (Ethel Merman) ei pidä laisinkaan. Tämä synnyttää kitkaa perheessä, ja aiheuttaa lopulta Timin mystisen katoamisen. Kuitenkin kaikki päättyy onnellisesti, musikaalien tapaan loisteliaaseen esitykseen.
Rytmiä veressä on surullisen huono musikaali ja Monroe kuulostaa tässä elokuvassa väsähtäneeltä. Hänen vääntelehtimisensä, jonka on tarkoitus mallata tanssimista, on järkyttävää katseltavaa. Mitzi Gaynor lyökin Monroen laudalta monessa otteessa. Monroe ei olisi ikinä halunnut tehdä koko elokuvaa, ja hän oli aluksi hylännytkin roolitarjouksen, mutta kun hänelle tarjottiin kuuluisaa rooliaan “Kesäleskestä” vastineeksi roolista tässä elokuvassa, hän suostui.
Rytmiä veressä on kuin kehno toistanto Monroen aikaisimmista töistä ja elokuva on selvästi rakennettu hänen ympärillensä, vaikka sitä ajatusta on yritetty häivyttää hänen pitkillä poissaoloillaan elokuvassa. Kaikki hahmot ovat puusta veistettyjä, elokuva on tylsä ja musiikkikohtaukset omituisia. Ainoana pisteet kotiin vie Ethel Merman, jonka vahvaa ääntä on mukava kuunnella.
Loppujen lopuksi suosittelen elokuvaa niille, jotka eivät ole tutustuneet Monroen töihin, ja joilla ei ole vertailukohtaa hänen mestariteoksiinsa, kuten Kesäleskeen tai Piukkoihin paikkoihin. Tämän elokuvan olisi voinut jättää tekemättä.
