Komedia on erittäin vaikea elokuvan laji. On hankalaa, oikeastaan mahdotonta tehdä elokuva, joka naurattaisi jokaista sen katsonutta ihmistä. Jacques Tati ohjasi elokuvia, jotka eivät ehkä naurata kaikkia, mutta uskon vakavasti siihen, että ainakin tämä elokuva aiheuttaa lähes jokaisessa sen katsoneessa vähintään hyvän olon tunteen.
Tässä elokuvassa Tatin luoma hahmo, Herra Hulot, tutustuu moderniin, teknologian täyttämään maailmaan. Vanhanaikaisissa oloissa elävä, hieman hupsu Hulot on varsin ymmällään siskonsa luksusasunnossa, sekä työpaikassaan tehtaalla. Arvatenkin monenmoista kommellusta on tiedossa.
Tatin perfektionismi paistaa tästäkin teoksesta läpi. Sen voi huomata esimerkiksi huikeista lavasteista ja katsoja huomaa, kuinka minimalismi muuttuu hyvinkin rikkaaksi. Huumoria luodaan yksinkertaisesti, ja voisi sanoa että se ei ole halpaa. Mon Onclen huumori pohjautuu lähinnä hilpeään tunnelmaan ja siihen, että kuvauksessa on käytetty pelkästään yleiskuvaa. Välillä elokuva tuo esille jotain niin hauskaa, että se naurattaa oikeasti. Puhetta on hyvin, hyvin vähän, ja kaikki hauska tehdään eleillä ja elokuvassa suuren osuuden saavalla äänimaailmalla. Huumori ei ole noloa eikä typerää, vaan iloista ja hilpeää. Tätä piirrettä näkee nykyään hyvin harvoin. Voisi oikeastaan sanoa Tatin palanneen komedian juurille.
Satiiri on erittäin suuri osa elokuvaa. Tavallisen, elokuviin uppoutumattomankin katsojan on mukavan helppo ymmärtää sitä. Suorat viittaukset esimerkiksi siihen, kuinka koneet syrjäyttävät ihmiset monissa tehtävissä ovat edelleen ajankohtaisia. Tämän huomaa helpoiten lopun tehdaskohtauksessa, jossa koneet tekevät muovista putkea, ja kun jokin menee vikaan, konetta ei voi pysäyttää ja virhettä on hankala paikata. Sinänsähän elokuva on pullollaan viitteitä koneiden ‘vallankumoukseen’. Hulotin siskon, Rouva Arpelin luona koko talo on koneistettu, eikä ihmisen tarvitse tehdä muuta kuin painaa nappeja ja samalla, kuin varkain, tuodaan esille se, kuinka ihmisetkin alkavat käyttäytyä kuin koneet.
Myös ihmisten muuttuminen maailman mukana tuntuu asialta, joka sekin on edelleen osa nykyhetkeä. Rouva Arpelin on aivan pakko laittaa suihkulähde päälle joka kerta, kun joku soittaa ovikelloa. Madame Arpelista on tehty hyvin robottimainen hahmo, joka orjamaisesti tekeee samoja asioita yhä uudestaan ja uudestaan, vain saadakseen arvostusta täysin samanlaisilta naapureilta ja ystäviltä. Vanhempina Arpelit ovat hyvin tylsiä ja mitäänsanomattomia. He vaativat lapseltaan, Gerardilta, ainoastaan hyvää käytöstä ja hyviä arvosanoja. Minkäänlaiset hauskat leikit, joissa esimerkiksi hiemankin vaatteet likaantuvat, eivät tule kuuloonkaan. Näin ollen kävelyretki koulusta kotiin Hulotin kanssa on pikkupojalle kuin lomaa. Tätä asiaa kuvastaa hyvin elokuvan suomalainen nimi, Enoni on toista maata.
Hahmona Hulot on täydellinen. Elokuvassa hänet näytetään rikkaiden ja täydellisyyteen pyrkivien ihmisten rinnalla ja katsoja huomaa suuren eron kahden täysin erilaisen ihmisen välillä. Hulot on ihmisenä viaton ja puhdas, ja juuri tämä asia saa katsojan rakastumaan häneen täysin. Kyseistä hahmoa on monesti verrattu enkeliin, ja tämä on erittäin hyvä vertaus. Hulot puhuu kovin vähän, katsoo harvoin kameraan ja suorastaan sädehtii iloa.
Mon Oncle on tärkeä elokuva ja suuri lahja elokuvamaailmalle. Se on yksi Tatin lyhyehkön uran kohokohtia, yhdessä PlayTimen kanssa. Seuraaminen on helppoa ja jopa nuorimmatkin katsojat saattavat löytää tästä jotain hyvin hauskaa. Tati ei rehvastele, eikä alleviivaa, vaan herättää kysymyksiä ja kyseenalaistaa asioita. Mon Onclen loputtua jäin kovasti kaipaamaan lisää, ja minut vallitsi käsittämätön himo katsoa lisää elokuvia, joissa päähenkilönä on herra Hulot. Tämä kertoo siitä, että Tati on onnistunut luomaan hahmon, johon katsoja voi samaistua täysin ja luoda ikuisen sidoksen. Se on erittäin harvinaista, ja jotain todella suurta.
