Elokuvan alussa George W. Bush sanoo: “We got issue in America. Too many good docs are getting out of business. Too many OB/GYNs aren’t able to practice their… their love with women all across the country.” Ei epäilystäkään, luvassa on selvästi tuttua Michael Moorea.
Yhdysvalloissa ei asiat ole kovin hyvin, jos Michael Moorea on uskominen. Tuo poliittisesti vasemmalle kallistuvia mielipiteitään useaan otteeseen esittänyt miekkonen on tehnyt muutaman vuoden tauon jälkeen paluun ohjaajan penkille tarttuessaan kiinni Yhdysvaltojen terveydenhuoltoon. Meillä Suomessa on kaikilla oikeus julkisiin terveyspalveluihin, mutta Yhdysvalloissa asiat ovat aivan toisinpäin. Terveydenhuolta saa pelkästään yksityisiltä, joten sairausvakuutus tässä ihmeellisessä maassa on lähes pakollinen. Kuitenkin on 50 miljoonaa amerikkalaista, joita ei ole vakuutettu, sillä vakuutuksen saamiseen nimittäin liittyy monta mutta-kohtaa.
Moore käyttää taas hienosti hyväkseen rauhallista ja miellyttävää kertojan ääntään yhdistettynä hyvin valittuun musiikkiin. Tämä kertoja latelee sarkastisia kommentteja ja teräviä huomioita samalla kun kuvataan kauhutarinoita sairausvakuutuksiin liittyen. Näytetään vakuuttamattomia, jotka joutuvat itse tekemään operaatioita tai maksamaan maltaita saadakseen terveydenhuoltoa. Leffassa keskitytään pääasiassa vakuutussysteemin petolliseen maailmaan, joten valokeila osoittaa ihmisiä, jotka ovat vakuutettuja. Ihmisiä, jotka vakuutus on imenyt kuiviin. Omavastuu ja muut ihmesysteemit voivat saada kunniakkaat ihmiset lopulta asumaan lastensa kellareissa. Ihmisiä, joiden pitää tehdä töitä elämänsä loppuun asti, että he voivat maksaa tarvittavat leikkaukset ja lääkkeet. Ihmistä, jolle vakuutusyhtiö ei suo leikkausta, koska hän on liian nuori sairastamaan rintasyöpää. Sitten kuvataan ihmisiä, joilla on vaikeuksia saada vakuutusta. Vakuutusyhtiöt viittaavat painoindeksiin, pituuteen ja elinoloihin. Jos sinulla on esimerkiksi sairaus tai syndrooma hirveän pitkältä listalta, niin et ole vakuututtujen piirissä, valitan. Yhdysvaltojen kansalaiset eivät todellakaan hyödy tästä systeemistä. Ei tällaista systeemiä tietenkään olisi ilman jonkun hyötymistä, joten tästä hyötyvät tietenkin vakuutusyhtiöt. Terveys on niille bisnestä, joten ne myöntävät vakuutuksia ja rahoja hyvin harkitusti. Leikkaukset ja todellinen apu ovat aikamoisen kädenväännön päässä. Kädenväännön voitto tavalliselle kansalaiselle on suuri saavutus.
Yhdysvalloissa raha puhuu, ei oikeastaan mikään muu. Esimerkiksi on otettu Bill Clintonin Hillary-vaimo, joka aikoinaan alkoi ajaa terveyspalveluita parempaan suuntaan. Hän oikeasti teki töitä tärkeän asian eteen. Sitten tämä nainen koettiin todelliseksi uhkaksi tälle vakuutussysteemille, joten hänet vaiennettiin rahalla. Nykyisin hän on yksi Yhdysvaltojen lääketeollisuuden suurimmista rahansaajista. Näin se homma toimii tässä suuressa vapauden maassa.
Moore lähtee Kanadaan tutustumaan terveyspalveluihin. Ai että heillä on asiat hyvin. He saavat palveluja heti, eikä palvelut käy kukkaron päälle. Britanniassa on myös kaikki hyvin, siellä kaikki saavat terveyspalveluja tarpeen mukaan. Ihmisillä on varaa näihin palveluihin ilman, että se näkyisi edes pahasti veroissa. Silti tohtorit saavat työstään ansaitsemaansa palkaa, ajelevat hienoilla autoilla ja asuvat kalleissa kodeissaan. Ranskassa se homma vasta pelittääkin ja ranskalaistuneet yhdysvaltalaiset elävät onnensa kukkuloilla. Kotikäyntejä saadaan tarpeen mukaan ja valtio todella pitää huolta asukkaidensa terveydestä. Mooren suu loksahtaa kerta toisensa jälkeen yhä enemmän auki, kun hän saa kuulla totuuksia muiden maiden terveyshuollon toimimisesta. Onko Yhdysvalloissa enää valloillaan toisistaan välittävä kulttuuri? Autetaanko naapuria hädässä, ollaan ystäviä tarpeen tullen ja tuetaan toista mäessä? Vai heitetäänkö nykyisin tässä maassa apua tarvitseva koditon sairaalan porteista ulos, koska hänellä ei ole varaa maksaa sairaalan palveluja? Jätetäänkö heidät noin vain julmasti nukkumaan kaduille kärsien kivuissaan?
Lopussa Moore haluaa auttaa syyskuun 11. iskuissa kärsineiden sankareiden kuntoa, kun valtio on jättänyt heidät oman onnensa nojaan. Moore kerää ihmisjoukon, jonka kanssa hän lähtee Kuubaan. Ensin he lähtevät Guantanamo Bayhin, koska siellä poliittiset vangit saavat parempaa terveyshuoltoa kuin vapaat yhdysvaltalaiset. Sitten he tutustuvat Kuuban kommunistisen valtion terveyspalveluihin, jossa lapsille ja vanhuksille lääkkeet ovat ilmaisia. Tässä maassa ihmiset auttavat toisiaan kaiken kurjuudenkin keskellä pyyteettömällä hyvyydellään. Sairaanhoitajat ja lääkärit eivät tietenkään hyödy tästä taloudellisesti, koska eletään kommunistisessa valtiossa, mutta heille riittää saada toinen kuntoon. Tämän tempauksen takia Moore on joutunut setvittämään asioita oikeudessa saakka.
Michael Moore on saanut taas aikaan provosoivan, kantaaottavan ja satiirisen dokkarin. Mukana on lähes kaikki Mooren tunnusmerkit, kuten Kanadan ylistäminen, kotikaupunki Flint, Bushin pilkkaus, sarkasmi, häikäilemättömät haastattelut ja asiapitoisuutta keventävät tempaukset. Onhan tämä taas aika vahvasti mielipiteitä täynnä ja joitakin totuuksia ylikorostava, mutta silti täynnä uskottavaa asiaa ja ajatuksia herättävää materiaalia. Moore haluaa ihmisten avaavan silmänsä ja ajattelemaan näitä ikäviä asioita. Sillä tavoin voi saada ihmiset tekemäänkin jotain näiden asioiden eteen. Kritiikkiä voi tästä tyylistä tietenkin esittää, mutta moneen se kuitenkin iskee, niin kuin allekirjoittaneeseen. Mooren huumori on toki eräs elokuvan viehättävimmistä puolista. Se huumori lähtee joko Mooren oivalluksista tai faktojen kauheudesta, joten katsojalla on samaan aikaan hauskaa, pääkoppa täynnä ajatuksia ja itku kurkussa. Moore osaa asiansa ja leffa on rytmitetty loistavasti.
Sicko – aivan sairasta on vasemmistolaisen dokumentaristin hätähuuto suuren ja vastapainoksi suuresti pahoinvoivan kansan puolesta. Kun Yhdysvallat hajoaa omaan mielettömyyteensä, niin kaiken epätoivon keskellä Moore yrittää saavuttaa kunnianhimoista suunnitelmaa parantaa maailmaa elokuviensa avulla. Tällä hätähuudolla onkin kova, tietävä ja kunnianhimoinen ääni. Satiirinen dokkari on provosoivassa tyylissään kerta kaikkiaan pahuksen vaikuttava. Kun katsoja lähtee pois elokuvateatterista, niin tunnelma on sitä luokkaa, että ei voi antaa muuta kuin täydet pisteet. Eräs niistä elokuvista, jotka ovat saaneet minut lyömään huimaan tahtiin käsiä yhteen lopputekstien aikana.
