Kaikenmaailman teorioita ja polarisaatioita viljellään jaksojen nimissä, mutta onko Rillit huurussa yhä edes niin hauska kuin se yritti olla ensimmäisellä kaudellaan? Toki, ellei jopa hauskempi. Tilanteet on kirjoitettu paljolti samaan miljööseen kuin aiemminkin, mutta sarjan hahmojen asettelu on hivenen muuttunut.
Leonard Hofstadter (Galecki) asuu edelleen Sheldon Cooperin (Parsons) kanssa teknologiahullujen jannujen kamalla täytetyssä asunnossaan. Heterokämppisten naapurista taas löytyy yhä blondi Penny (Cuoco), joka haaveilee urasta näyttelijänä ja tarjoilee poikien kantakahvilassa. Pennyn ja Leonardin ensimmäisellä kaudellä lämmennyt suhde on viilennyt ystävyystasolle. Penny ei kuitenkaan ole löytänyt itselleen uutta vakituissuhdetta, joten hän päätyy yhä useammin haahuilemaan elämästään epätietoisena nörttiystäviensä luo.
Rillit huurussa -sarjan tekijöille on pakko nostaa hattua siitä, että he ovat kyenneet kehittämään erityisesti Sheldonia oikeastaan poistamatta hahmosta mitään sellaista, mikä teki hänestä aiemmin jopa ärsyttävän. Seinfeldin Kramerin lailla yliampuva, mutta luonteeltaan hyvin erilainen Sheldon kirvoittaa helposti kauden parhaimmat naurut Leonardin jäädessä enemmän taka-alalle. Järjestely toimii, sillä Rillit huurussa -todellisuudessakin Sheldon on raukeaa Leonardia korkeammalla – ainakin tieteellisissä saavutuksissaan. Sheldon on naurettava nero, yhtälöistä, kaavioista ja tekniikasta mihin vuorokaudenaikaan tahansa innostuva ikuinen lapsi. Leonardista kasvaa tällä kaudella eräänlainen Sheldonin isoveli, ellei peräti vanhempi, joka huolehtii kämppiksensä hyvinvoinnista välillä jopa omia halujaan vastaan. Sarjan luonteelle on hyväksi, että vinksahtanut Sheldon on ikään kuin asetettu kiskomaan köyttä yhdestä päästä, kun kaikki muut hahmot taas roikkuvat köyden toisessa päässä. Näin moni sarjan vitsi toimii paremmin ja koko rakennelma pysyy komediallisesta riehakkuudesta huolimatta tukevammin tasapainossa.
Sitcomin vankkoja perinteitä noudatetaan sarjan tälläkin kaudella. Kamera pysyy kohtalaisen kaukana näyttelijöistä, ja lavasteita kuvataan yleensä vain yhdestä tai kahdesta kulmasta. Näytteleminen on – totta kai – suurieleistä. Näin ollen uudenaikasemmasta tyylistä haaveilevat tuskin löytävät edelleenkään sarjasta kovinkaan hyvää sanottavaa. Samaten kuin Frendien kohdalla, Rillit huurussa -hahmot alkavat jo tässä vaiheessa (jos koskaan) tuntua tutuilta, joiden edesottamuksia on melkeinpä pakko seurata episodista toiseen. Hauskimpia hetkiä koetaan, kun Leonard vie “naistenmies” Wolowitzin (Helberg) naisen episodissa kahdeksan, ja kun Sheldon alkaa omalla omituisella tavallaan lähentyä Pennyn kanssa. Kysymys on vain ystävyydestä, mutta sätkynuken emotionaalisella arsenaalilla varustetulta Sheldonilta jo sekin on yllättävä saavutus.
Onnistuneet näyttelijävalinnat ovat yksi sarjan parhaimmista puolista. Haussa on selvästi ollut stereotypisiä kasvoja, mutta roolin vaatiman kuoren lisäksi nämä ihmiset ilahduttavat oivallisella rytmitajulla ja energisyydellä, joka kumpuaa ehkä hyvästä tiimihengestä, ehkä yleisön hyvästä vastaanotosta, tai molemmista.
