The Deep End on suhteellisen tuoretta ja kehuttuakin indie-elokuvaa amerikkalaisittain. Menestystä ja kehuja Cannesista ja Sundancelta jne. Riippumattomat tuotannot ovat aina kiinnostaneet tätä katsojaa jo siinäkin mielessä että yleensä tarinaan tai toteutukseen on löydetty keskivertoa parempaa jujua, suurempien dollarivirtojen häiritsemättä.
Elokuva kertoo puolittain lastensa, siis tyttärensä ja poikansa, kanssa elävästä yksinhuoltajaäidista. Perheen isukki on näet sellaisessa duunissa, ettei sitä paljoa kotioloissa näy. Äityli joutuu tekemään uskaliaita ratkaisuja perheensä puolesta, kun huomaa poikansa joutuneen vakavemman puoleisen rikosvyyhdin uhriksi. Mukana on sattumaa, kiristystä ja kieroja ihmissuhteita, jotka kaikki muodostavat keitoksen, jonka lipittämisessä saattaa lähteä henki manan majoille asustelemaan.
Elokuvan lähtökohtiin nojaten se voisi onnistua loistavasti. Mutta tällä kertaa kyllä tämä katsoja jäi vähän niinkuin rannalla ruikuttamaan. Katsoja ikäänkuin sysätään heti tapahtumien keskipisteeseen eikä oikein kenestäkään ota selvää, mitä touhutaan tai mistä on kyse. No pian asioiden kulku alkaa selkiintyä, mutta silloin ollaan jo hieman ulkopuolella. Motiivien puute saa töllistelijän kuitenkin tuntemaan itsensä hieman hölmöksi. Sympatiat eivät oikeastaan jaksa enää asettua kenenkään puolelle ja se taas tekee elokuvan muka jännittävistä käänteistä oikeastaan pitkästyttävääkin seurattavaa.
