Vaikka itse Grimmien kirjasta Lumikista ei olisikaan luettu, tarina on monille tuttu. Lukuisat muut versioinnit ovat puhaltaneet satuun uutta henkeä. Melkomoinen joukko on nähnyt varmasti Disneyn kunnianhimoisen animaatiotulkinnan aiheesta. Ei-animoidun Lumikin ja metsästäjän tekijät tarttuvat samaan satuun rautahanskoin, heittävät vähän kuraa sen päälle ja panevat miekkansa takaisin tuppeen juuri, kun heidän tulkintansa alkaa osoittaa persoonallisuuden merkkejä. Pidättyväisyys voi johtua hollywoodilaisesta itsesensuroinnista, mutta myös kilpailevasta Lumikki-elokuvasta. Lumikki ja metsästäjä saapuu leffateattereihin vain muutamia viikkoja sen jälkeen kun Julia Roberts tyrkytti myrkkyomenaa Lily Collinsin esittämälle Lumikille elokuvassa Kerro, kerro kuvastin (Mirror Mirror, 2012). Kepeydessään lapsellisempi Kerro, kerro kuvastin sopii melkein kaiken ikäisille, toisin kuin Lumikki ja metsästäjä, jossa taistelutkin näyttävät raaemmilta. Liian raju tai epäsatumainen versiointi on selvästi silti ollut asia, jota kummankin elokuvan tekijät ovat yrittäneet välttää, jotta kummallekin riittäisi yleisöä.
Tämän elokuvan maailma on maalattu niillä väreillä, joita jokainen gootti kantaa. Kun paha kuningatar (Charlize Theron), jonka pahuuden syitä Lumikki ja metsästäjä avaa kiitettävästi, nousee valtaan ja myrkyttää olemassaolollaan koko tienoon, maisema rusehtuu ja mustuu. Sitä ennen on ehditty nähdä sekä suloisia omenankukkia että puhtaan valkeaa lunta, mutta elokuvan yleisilmeessä otetut taiteelliset vapaudet kuvastavat samaa ongelmaa, joka vaivaa sitä muutenkin. Fantasiamaailma yritetään saada näyttämään realistiselta, eli kylmässä ilmassa esimerkiksi hengitys höyrystyy ja likavedessä tarvottuaan Lumikkikin (Kristen Stewart) näyttää kaikkea muuta kuin puhtaalta. Mutta: vaikka hän on virunut vuosia tyrmässä, ovat hänen hampaansa helmenvalkoiset, tai kun taistelussa otetaan aseeksi tuli, yksi ainut tulinuoli riittää kaatamaan sekunnissa valtavan puun. Elokuvan taianomaiset eläinhahmot, kuten kuningattaren korpit tai synkän metsän loiset näyttävät eläviltä ja liikkuvat sulavasti kuin aidot eläimet. Silti digitaiteilu on niidenkin osalta niin paksua, että tarinaan voi olla vaikea eläytyä, jos fantasialtakin odottaa tietyntasoista realismia. Ja miksi sitä ei voisi odottaa, sillä todellisuudestahan kaikki taide ammentaa ja mitä aidompi taiteilijan tuottama representaatio on, sitä varmemmin hän puhuttelee teoksellaan sellaisiakin, jotka eivät katso mitään korkeakulttuurista ymmärtävänsä.
Lumikin ja metsästäjän otsikko lupailee romantikoille, ettei tässä elokuvaversiossa Lumikki saisikaan prinssiä. Totuuden näkee vain katsomalla elokuvan. Rajut taistelut, joihin sankaritar ratsastaa kuin Jeanne d’Arc (tämä pyhimys tekijöillä on myös oikeasti ollut mielessään elokuvaa tehdessään), nostavat myös mieleen epäilyksen, ettei Kristen Stewartin heiveröinen mutta sisukas Lumikki välttämättä eläisi pahaa kuningatarta kauemmin. Stewartin nuoramainen olemus ja vampyyrimäinen kalpeus eivät tee hänestä myöskään ulkoisesti ehkä joka katsojan silmissä valtakunnan kauneinta, mutta hän eläytyy rooliin kuitenkin siinä vaaditulla vivahteikkuudella. Stewart vetää vertoja yllättäen jopa Charlize Theronin hyytävän järkkymättömälle kuningatarhahmolle. Toisaalta Stewartia auttaa monessa tilanteessa se, että Lumikki on henkilö, joka kasvaa henkisesti koko elokuvan ajan. Hän voi siis tavallaan lähteä aivan nollasta ja ujuttaa hahmoon omaa kokemattomuuttaan, omia pelkojaan ja määrätietoisuuttaan edetä omalla urallaan. Theronin loistavuus näkyy siinä, miten hän pystyy ylläpitämään yksioikoisen kuningattaren mielenkiintoisena hahmona, vaikka kuningattaren, hänen peilinsä (Christopher Obi) ja hänen kalkinvaalean Finn-veljensä (Sam Spruell) välille ei olekaan rakennettu monesta tilaisuudesta huolimatta kovin kummoista sivujuonnetta.
Metsästäjä on oma lukunsa. Ilman ukkosenjumala Thorillekin olemustaan lainannutta Chris Hemsworthia tämä elokuva olisi pahimmillaan kahden naisen kissatappelua. Hemsworthin fyysisyys on ilmeistä, mutta jo nyt hän tuo jollakin tapaa mieleen myös Heath Ledgerin, jolla tälläkin oli sopivan tilaisuuden tullen kyky kaapata katsojan koko huomio karismallaan. Vaikka Lumikin ja metsästäjän sivuosissa vilisee kovia nimiä Ian McShanesta Bob Hoskinsiin, Hemsworthin rento alkukantaisuus ja vahva ymmärrys metsästäjän sielunmaisemasta muodostavat sen pilarin, jonka varassa tämä elokuva pysyy nipin napin silloinkin kun joku hahmoista on juuri laukaissut jonkin kammottavan kliseisen repliikin. Omituista muuten on, että Hoskins ja kumppanit on palkattu esittämään seitsemää kääpiötä – eivät nämä hahmot sen paremmiksi muutu, vaikka normaalikasvuisia näyttelijöitä lyhennettäisiinkin.
Saduksi Lumikki ja metsästäjä on raju monine kovine taistelukohtauksineen, ja synkkine metsineen, jossa itse sankaritarkin törmäilee sienipöllyssä. Silti Lumikki ja metsästäjä ei uskalla astua yhtä ratkaisevaa askelta pois satuilun keskeltä, toisin kuin esimerkiksi televisiosarja Game of Thronesissa on tehty. Kuningattaren veli saattaa kosketella Lumikkia sopimattomasti, mutta se hipelöinti on niin pientä, että vähemmän tarkka katsoja ei ehdi edes huomata Lumikin puhtauden olevan vaarassa. Moni elokuvan alussa annettu lupaus tulee täytetyksi, kuten lupaus vahvojen naisten valtataistelusta tai lupaus silmiähivelevän hulppeista puitteista, mutta moni lupaus jää myös ärsyttävästi täyttämättä. Elokuvan loppu on siitä erinomainen esimerkki: sankaritar henkäilee siihen tapaan kuin aikoisi pitää suuren puheen tai syöksyä jonnekin, mutta ohjaaja ja käsikirjoittajat ovat kuitenkin päättäneet ristiinnaulita hänet niille sijoilleen tuppisuuna. Se näyttää törkeän amatöörimäiseltä tavalta vältellä kliseisimpiä Hollywood-loppuja. Samalla se on osoitus lammasmaisuudesta – hurjimpia ideoita ei ole uskallettu toteuttaa.
