Kukahan mahtaisi nykypäivänä uskoakaan, että kerran oli sellainenkin poikkeuksellinen aika, jolloin Martin Scorsesea ei varsinaisesti pidetty elokuvan merkkimiehenä laisinkaan? Legendaarisen maineen ansainneen Taksikuskin jälkeen Scorsese ei nimittäin onnistunut tuottamaan vuosikausiin ainuttakaan kulttisuosikkinsa veroista klassikkoa tai edes kassamenestystä, joten pienoisen valonpilkahduksen jälkeen tätä oltiin jo pudottamasta Hollywoodin eturivistä takaisin piirisarjatason tuotantoihin ja omakustanteisiin. Kovissa paineissa raatanut Scorsese itse ajautui näinä vuosina elämänsä huumekoukkuun ja lähes kuolikin kertaalleen yliannostukseen. Ajat olivat huonot klassisen elokuvakerronnan suvereenin mestarin toteuttaa luomistyötään.
Kohunyrkkeilijä Jake LaMottan elämästä oli suunniteltu elokuvaa jo vuosia varhaisen käsikirjoitusvedoksen päätyessä Scorsesen haltuun. Omien sanojensa mukaan Scorsese inhosi typeränä ja kliseisenä pitämäänsä tarinaa välittömästi, eihän ohjaajamestarilla itsellään ikinä ole ollutkaan minkäänlaista kiinnostusta urheilua eikä etenkään nyrkkeilyä kohtaan – pikemminkin päinvastoin. Jokin korkeampi voima – olkoonpa sitten kaitselmus taikka vain taiteellinen intuitio – sai ohjaajan kuitenkin lopulta ottamaan tarjotun käsikirjoituksen vastaan. Paul Schraderin, pääosaa esittävän Robert De Niron sekä Scorsesen itsensä viimeisen päälle hioman käsikirjoituksen pohjalta syntynyt Kuin raivo härkä oli tarkoitettu ohjaajansa joutsenlauluksi. Mestari Scorsese onkin sittemmin muistellut työstäneensä taideteostaan erityisellä rakkaudella aivan leikkausvaiheen viimeisiin päiviin asti, tarkoittihan tämä teoksensa lyhyeksi jäävän uransa lopulliseksi testamentiksi ja positiiviseksi nuotiksi.
Istukaamme hetkeksi ihastelemaan yhtä elokuvahistorian upeimmista aloitusjaksoista. Kuin raivo härkä alkaa kohtauksella sumuisesta – ja unenomaisesta – nyrkkeilykehästä, jossa De Niron esittämä Jake LaMotta valmistautuu kohtaamaan – itsensä! Tämän hahmon ja kameran välissä näkyvät köydet ovat kuin nuottiviivasto tai osa häkkirakennelmaa ja De Niron ”sotatanssi” kuin tappamisesta kiihottuneen peto- ja näätäeläimen intoilua. Petoeläimen vaistot eivät tyypillisesti siis toimi vain saaliseläinten kohdalla, vaan nämä saattavat hyökkäillä myös lajitovereidensa sekä poikastensa kimppuun. Kuten myöhemmin tullaan näkemään, tämä muutaman minuutin pituinen alkulämmittely kertoo ainakin pintapuolisesti kaiken olennaisen Jake LaMottan tarinasta ja henkilöhahmosta varsinaisesti spoilaamatta kummastakaan yhtään mitään.
Jake LaMotta oli päivisin ilman sarvia ja hampaita varsin tavanomainen työväenluokkainen perheellinen italoäijä New Yorkista. Pimeyden laskeuduttua LaMottalla oli tapana päästellä höyryjä tähteyttä kohti nousevana keskiraskaan sarjan nyrkkeilijänä, joka oli valmis tekemään mitä tahansa saadakseen mahdollisuuden otella maailmanmestaruudesta lajin suurten mestareiden kanssa. Ulkopuolisin silmin LaMotta vaikuttaakin mitä luotaantyöntävämmältä hahmolta, muodostuuhan suuri osa koko tämän persoonallisuudesta pelkän aggression ja väkivallan ympärille: LaMotta moukaroi vastustajansa verille paitsi kehässä, mutta myös sen ulkopuolella vihasta, kateudesta ja mustasukkaisuudesta, joskus jopa surusta. Väkivallan karatessa aikaa myöden käsistä myös miehen perhe päätyi kääntämään selkänsä raivolle härälle, jolloin itseinhoon ja itsetuhoisuuteen taipuvaisen LaMottan ainut ylpeyden aihe oli tolpillaan pysyminen silmittömissäkin pieksäjäisissä.
Pääsemmekin keskustelemaan Kuin raivon härän keskeisistä teemoista, kuten olemassaolosta taisteluna, sisäisestä ja ulkoisesta identiteetistä sekä luokkaristiriidoista. Jake LaMottan elämä on, kuten jo alussa kuvattiin, ensisijaisesti taistelua paitsi ulkoista, myös sisäistä petoa vastaan: vaikka LaMottalla voisi fyysisesti olla mahdollisuudet menestyä ja olla lajissaan paras, tämän pimeän puolen eskaloituminen sekä kaoottinen elämä kehän ulkopuolella tuhoavat lopulta miehen uran nyrkkeilijänä. Itseinhossa rypevä LaMotta ei enää lopussa välitä voitosta tai pidä sitä ansaittuna, vaan sisäistä kiirastulta hehkuva mies käy läpi Kristuksen tavoin kätensä levittäneenä kaikkien aikojen turpasaunan porvarillisesta glamour- ja playboy-imagostaan tunnetun verivihollisensa Sugar Ray Robinsonin käsissä. Tarinan lopussa LaMotta on ehkä yhä ihmisten ja osan katsojista silmissä vastenmielinen perheensä ja ystävänsä karkottanut rotta, mutta tämä on saanut sisäisen petonsa hallintaansa ja jatkanut rauhassa elämäänsä verilöylyjen sijaan koomikkona ja viihdyttäjänä. Väkivallan kauhistuttavasta sävelmästä ja henkisestä vankilasta voi mies vapauttaa vain itse itsensä.
Kuin raivoa härkää katsoessa viimeistään ymmärtää, miksi Scorsese ylipäätään suostui tarttumaan Jake LaMottan elämäntarinaan, resonoihan langenneen nyrkkeilijän persoona ja tyylilaji selvästi mitä voimallisimmin ohjaajan oman vaikean elämäntilanteen kanssa. LaMottan ottelut eivät varsinaisesti edustakaan erityisen tarkkaa realismia, vaan kyseessä on tarkoituksellisen väkivaltaista fantasiaa tai unta, jossa verta ja hikeä lentää ämpärikaupalla aikuisten miesten kilpaillessa verikoirien tavoin paikasta auringossa. Kehässä myös koetaan merkittävimmät pettymyksen, katumuksen ja lunastuksen hetket väkivallan kautta: Jake LaMottan silmissä katkerin vihollinenkin nähdään tarvittaessa vapauttavana enkelinä, mitättömänä kasvottomana hiirulaisena tai vain groteskina paholaisena. Elämänsä roolisuorituksen elämän murjomana nyrkkeilijänä tehnyt Robert De Niro jopa valmistautui rooliinsa oikean elämän LaMottan valmennuksessa ja otteli muutamaan otteeseen kehässäkin voittaen kaksi kolmesta ottelustaan. De Niro myös lihotti itsensä epilogia varten tarkoituksella liki satakiloiseksi.
Martin Scorsesen harmiksi Kuin raivo härkä ei ilmestyessään ollut toivotunlainen arvostelu- tai yleisömenestys muutamista ylistävistä arvoista sekä Robert De Niron ynnä leikkauksesta vastanneen Thelma Schoonmakerin ansaitsemista Oscareista huolimatta. Yleisen mielipiteen mukaan Jake LaMottan hahmoa pidettiin vaimoaan ja veljeään (Joe Pescin läpimurtorooli) pahoinpitelevänä raivopäänä lähinnä vastenmielisenä ilmestyksenä sekä Scorsesen nyrkkeilykohtauksia mauttomuuteen asti liioiteltuna väkivaltaurheiluna. Ajan kuluessa Kuin raivo härkä alkoi kuitenkin kasvamaan nopeasti korkoa, jolloin myös Scorseselle sateli ansaitsemaansa tunnustusta ensin tipoittain, sitten vaakasuoraan ja lopulta saavista kaataen. Reilu vuosikymmen ilmestymisensä jälkeen Kuin raivo härkä rankattiin jo useissa riippumattomissa lähteissä maailman kautta aikain parhaiden elokuvien joukkoon paitsi yleisellä tasolla, mutta myös käsikirjoituksen, ohjauksen, leikkauksen, kuvauksen, näyttelyn ym. kategorioissa, eikä Scorsesen merkkiteoksen maineen ja kunnian karttuminen liene saavuttanut lopullista maksimiaan vielä meidänkään aikanamme.
