Toimiva post-apokalyptinen elokuva säväyttää tulevaisuudenkuvallaan ja viihdyttää moitteettomasti kestonsa läpi. Hyvä menee jo syvemmälle ja herättää katsojassaan perustavanlaatuisia kysymyksiä. Loistava on sellainen, jonka nähtyään hieraisee silmiään ja kiittää siitä, millaisen elämän on saanut.
The Road on pirun loistava. Cormac McCarthyn alkuperäiskirjaa en ole lukenut, mutta aion hankkia sen käsiini ensi tilassa.
Se, miten maailma loppui, on The Roadille yhdentekevää; tässä leffassa mennään suoraan asiaan ja keskitytään mielekkäästi olennaiseen. Pelimerkit ovat vähissä ja ihmiset, jos niitä näkyy, kääntyneet lähes kaikki toisiaan vastaan. Tarina kertoo miehestä ja hänen 12-vuotiaasta pojastaan (Viggo Mortensen ja Kodi Smit-McPhee), jotka pyrkivät houkan toivossa kohti etelää. McCarthyn tapa kuvata ihmisten erilaisia, äärimmäisiä selviytymiskeinoja puistattaa, sillä ne tuntuvat olosuhteet huomioon ottaen täysin realistisilta. Näiden maailmankatsomusten kohdatessa toisensa elokuva kyseenalaistaa raadollisen havainnollistavasti päähenkilöidensä käsityksiä hyvästä ja pahasta. Moraalisaarnaksi The Road ei missään vaiheessa yllä, vaan kypsästi antaa katsojan itse prosessoida näkemäänsä.
Tunnelma on kauttaaltaan askeettisen synkkä, ja sävyiltään kauniimmat takaumat charlizetheroneineen päivineen lisäävät nekin vain tuskaa. Selviytymisen kuumottaessa niskaan katsojan on helppo myötäelää arjen pienet ja suuret ihmeet – kohtaus, jossa poika näkee vesiputouksen kyljessä pienen sateenkaaren, on kaikessa pienuudessaan maaginen. Väripaletti ui niin syvällä harmaan eri vivahteissa Mortensenin viiksikarvoja myöten, että tummankeltaisen nuotiotulen lämmön voi tuntea neljännen seinän läpi.
Kaikki tämä valuisi jotakuinkin hukkaan, jos pääkaksikon jännite ei toimisi. The Road on ennen kaikkea näyttelijöiden juhlaa: Mortensen ja Smit-McPhee ovat nappiroolituksia, joiden työskentelyä katsoessaan unohtaa nopeasti seuraavansa sepitteellistä elokuvaa. Jos olisin itse herra Mortensenin lapsi, iskisin ukon ylle luultavasti hullut kateusangstit tämän leffan nähtyäni. Elokuvan isä ja poika ovat nimittäin toistensa koko maailma, ja sen maailman ollessa uhattuna katsojan sisintä raastaa oikeasti. Mortensen puhaltaa näennäisen pienieleiseen hahmoonsa jo pelkällä katseella uskomatonta sielukkuutta – paljon sanottu, mutta tämä lienee hänen toistaiseksi vahvin suorituksensa. Smit-McPhee lunastanee puolestaan Hollywoodista itselleen ansaitusti paikan tämän hetken lupaavimpana lapsinäyttelijänä. Määrältään vähäinen sivuosakaarti on vahva sekin – vaikutuksen tekevät erityisesti Robert Duvall ja Michael K. Williams.
Ohjaaja John Hillcoatin edellisessä kahdessa elokuvassa käsikirjoittajanakin toiminut Nick Cave on säveltänyt The Roadin musiikin yhdessä Warren Ellisin kanssa. Odotukset heitä kohtaan olivat tällä kertaa epätavallisen korkealla, sillä kaksikon edellinen fiktiosäestys on 2000-luvun huumaavimpiin elokuvamusiikkiteoksiin lukeutuva The Assassination of Jesse James. Aivan samoihin sfääreihin The Roadin score ei yllä, mutta elokuvan arkisen otteen huomioon ottaen niin ei tulekaan tehdä. Ääniraita korostaa tarinan kauneutta ja pelkotiloja tehokkaasti silloin kuin tarvetta on, mutta antaa ennen kaikkea varsinaiselle draamalle tilaa hengittää.
Harvoin näkee maailmanlopun jälkeisen maailman, joka on tinkimättömyydessään näin ravisutteleva. The Road lienee Antichristin jälkeen vuoden synkin elokuva. Siinä ei lauota vitsin vitsiä, ja sittenkin se käsittelee jo asetelmansa vuoksi toivoa; julkaisu keskelle vuoden pimeintä aikaa on epäilemättä perusteltu ja oikea päätös.
