Californication rymisti aikoinaan ruutuihin kohinalla: seksiaddiktiosta kärsivän (mikäli tuhanteen lööppiin on uskominen) ja X-Files-lokeroitumisestaan irti pyristelevän David Duchovnyn varma suoritus kirjailijasekopää Hank Moodyna noteerattiin monella suunnalla. Samalla Tom Kapinosin luoma ja lopulta melko vähän uutta tarjonnut Sex, drugs and Rock & Roll -kapina-asenne otettiin vastaan jonkinmoisena uutuudenviehättävänä neroutena. Jokaiselle puoliovelalle rock-alaviitteelle ja Moody-härskiydelle jaksoi naurahtaa.
Toiselle kaudelle edetessään Californicationin freshiys lennähtää pois kuin vaatteet naisen nähneen Hankin yltä. Tai ainakin sen aiemman Hankin yltä. Ensimmäinen kausi nojasi pitkälti Hankin ja tämän exän (McElhone) väliselle kissa ja hiiri -leikille, jonka jännitteet kovenivat sitä mukaa, mitä enemmän ikilapsonen Hank sekoili muiden naisten kanssa. Nyt se viihdearvo on tylysti repäisty pois kässäristä, joskin sama Ollaanko vai eikö olla? -jahkailu jatkuu siitä, mihin komean ykköskauden kompromissiloppu jäi.
Hankin ja Karenin tarkastellessa elämää aavistuksen verran läheisemmissä tunnelmissa niin ikään ykköskaudella loistaneen kirjavaras Mian pointti katoaa lähes kokonaan. Hankin vanhaa (mutta silti niin nuorta!) hairahdusta tuputetaan Hankin elämänkertakirjailijaksi taipuvalle uralle kuin maksullista naista kaljupääkaveri Charlie Runklelle. Josta päästäänkin siihen seikkaan, että vaikka myös ärsyttävähkön Charlien sivutarina luo määräajoin onnistuneet naurut, ei kolmiodraama stripparin ja Runklen pariskunnan välillä kanna koko kautta. Varsinkin kun Charlie on jo aiemmin oman haavoittuvaisuutensa osoittanut – terävämmin kirjoitettuna.
Californicationin kakkoskausi ei missään nimessä ole surkea, ja sillä todella on yksittäiset hetkensä (mm. Hankin viehättävä tapa sotkea teinityttärensä elämää), mutta tuntuu kuin sarjan ikäännyttyä Hankin lapsellisuus ja pyristely pakolla vastuuseen alkaisivat hiljalleen kyllästyttää. Ja se on huono merkki, kun vanhuudenoireet iskevät sarjaan jo näin aikaisin. Osansa hajanaiseen kokonaisuuteen tuo varmasti ohjaajien suuri määrä ja Duchovnyn itsensä kapuaminen parin jakson visionääriksi. Kun vielä puolet hahmoista kokee käsikirjoituksellisen rupsahtamisen, ei Californication pysty enää seisomaan sillä korokkeella, jonne tuo ankarasti muilta lainaileva kapinallinen alkujaan sysättiin.
