Suomessa ei kovin usein musikaaleja tehdä. Tämänkin elokuvan tekijät painottavat elokuvansa olevan musiikkielokuva, eikä musikaali. Termistä voidaan tietysti kiistellä, sillä jos suuresti suosittu Abba-laulujen kierrätysputki Mamma Mia! on tulkittu musikaaliksi, miksei myös tuttuja suomalaisbiisejä kierrättävä Jos rakastat voisi sitä olla. Niinhän myös Jos rakastat etenee hyvin perinteisen musikaalikaavan mukaan: ensin puhutaan ja sitten puhjetaan lauluun. Joku voi väittää ideaa mäntiksi, mutta monta kertaa se on ollut myös erittäin toimiva, kuten natsien valtaannousun jännittynyttä ilmapiiriä sekä jonkinlaisen ikuisen happy hourin hilpeyttä yhdistelleessä Cabaret’ssä.
Jännittynyt on sana, jota ei voi missään tapauksessa kuitenkaan käyttää Jos rakastat -elokuvan yhteydessä. Katsomossa saattaa aluksi tuntua vähän omituiselta, kun leffan ensimmäinen laulu alkaa. Tilanne tuntuu auttamattoman jähmeältä. Se on odotettuudessaankin liian odottamaton. Satu Silvo pönöttää puhtaaksi pestyn auton vieressä, herttainen Jessica Penttilä taas sen etupenkillä ja taustalla joraa ryhmä muka-puutarhureita. Biisi on Maija Vilkkumaan Ei, eikä se oikeastaan kuulosta hullummalta duettona, mutta koko kohtauksen asetelma on niin ärsyttävän keinotekoinen, että leffan katselun haluaisi lopettaa siihen paikkaan. Moinen menettely olisi kuitenkin virhe, sillä Jos rakastat paranee hetki hetkeltä. Jo seuraavan musiikkinumeron, joka on mm. Juice Leskistä sisältävä vinha potpourri, aikana elokuvan välitön fiilis ja sen pohjatarinana toimivan satuklassikon lämpö alkavat purra.
Elokuvan päähenkilö, aluksi Penttilän ja myöhemmin parikymppisen Elli Vallinojan tulkitsema Ada, on rikkaan perheen ainokainen. Hurmaavasta kultakutrista kasvaa virkamieskiireissään viihtyvän isän (Mäkelä) ja piireistään tarkan tädin (Silvo) hoteissa jotakin aivan muuta kuin isin ihannetytär. Adasta kehkeytyy pissis ja ma-ma-ma-material girl, joka kännipäissään tekee pahemmin kuin typerästi. Moneen sattuu, eikä Adakaan kolhuitta selviä. Elokuvan huumorin yllättävyydestä kertoo jotakin se, että kaikkein raa’in ja mustin kohtaus kruunataan Rocky Horror Show -henkisellä meiningillä. Genreen kuuluva tietty epärealistisuus on tekijöillä hyvin hallussa.
Kauhuista selviämiseen tarvitaan hyviä ystäviä ja rakkautta. Jälkimmäistä tarjoaa sylin täydeltä Chike Ohanwen näyttelemä Toni. Ohanwe, kuten Vallinojakin ovat erittäin tuoreita näyttelijäkasvoja, mutta heissä ei oikeastaan ole moitteen sijaa. Kumpikin sopii osaansa ja laulaa hyvin. Vallinojan kyky ilmaista hahmonsa tuntemuksia laulaen vaikuttaa monipuolisemmalta kuin Ohanwen, mutta tässä vaikutelmassa saattaa olla kyse myös Adan vahvemmasta asemasta elokuvan tarinassa. Ylipäänsä kaikki elokuvan näyttelijät tuntuvat osuvilta valinnoilta rooleihinsa. Jos jossakin on klikki, se johtuu ulkoisesta habituksesta tai jostakin vastaavasta. Esimerkiksi Minttu Mustakallio näyttää Adan äitinä turhan erilaiselta pörröpehkossaan ja Afrikka-kuosissaan verrattuna perheen muihin jäseniin.
Kun katsoo leffaa kokonaisuutena, ei voi olla kiinnittämättä huomiota sen kerronnan sujuvuuteen, siihen kuinka kohtaukset ja tapahtumat seuraavat toisiaan töksähtelyittä. Pakko on myös kehua sitä, kuinka hyvältä kaikki kuulostaa ja näyttää siinä, olkoonkin että Eduskuntatalon portailla tanssivat ihmiset ovat suomalaiskansallisen puuvartisia. Mutta pieni tikkuisuus tuntuu toisaalta kuuluvan tässä tapauksessa asiaan.
Ohjaaja Neil Hardwick, jonka tv-projektit ovat riemastuttaneet vielä monta kertaa uusittuinakin, osaa järjestellä pienet vikamme siedettävään ja usein jopa hersyvän hauskaan muotoon. Tällä erää lopputuloksessa on mukana lievä muovinen sivumaku, joka johtuu High School Musical -elokuvasarjan fanien ja Mamma Mia!:n ystävien liehittelystä. Tuo maku ei silti pilaa elokuvaa. Perimmiltään Jos rakastat on hyvin omintakeinen työ, kumartaessaan mm. Dennis Potterin suuntaan ja ammentaessaan itsensä satusetä Topeliuksen kertomuksesta. Myös monesti kritisoitu kotimaisen tuotannon pienibudjettisuus ei kuvissa näy. Ulkomaisiin vertailukohteisiin rahaa on toki ollut vähemmän käytössä, mutta puutteet on kätketty taiten. Talkoohenkisyys pilkahtelee sieltä täältä mm. lukuisten tuttujen muusikoiden cameo-vilahduksina. Pitääkö katsojan sitten hävetä lopputulosta? Ei! Tästä leffasta voi poistua hyvillä mielin ja toivoen, että Hardwickille sekä kumppaneille tarjoutuu jatkossa yhtä hyviä töitä.
