Osittain stop-motion-animaatiolla ja osittain oikeilla näyttelijöillä luodun James ja jättipersikan ohjaaja-tuottajapari Selick-Burtonin töistä tunnetaan huomattavasti paremmin Painajainen ennen joulua, eikä mikään ihme. Tämä herrojen jälkimmäinen yhteistyö on nimittäin melko latistava kokemus. Jos käyttää vain matemaatikoille sopivaa kieltä, voisi kiinnostuksen sanoa aaltoilevan Gaussin käyrän tahtiin. Suomeksi sanottuna mielenkiinto lähtee tylsän alun jälkeen ensin vaivoin, sitten rakettina nousuun, kunnes alkaa lysähtää kasaan keskikohdan jälkeen. Kyse on seikkailusta, johon kohdistuva mielenkiinto nurinkurisesti laskee, kun määränpää alkaa häämöttää, sillä siellä ei katsojalle mitään uutta tarjottavaa.
Nimihenkilö James (joku näyttelytaidoton poju) joutuu vanhempansa menetettyään ilkeiden tätien huollettavaksi, tai pikemminkin orjaksi. Omituinen taika tarjoaa pojalle mahdollisuuden pakomatkaan kohti unelmien kaupunkia New Yorkia. Kyseinen taika on leffan toinen nimihenkilö eli jättimäiseksi kasvava persikka, jonka sisuksista James löytää jättimäiseksi kasvaneita hyönteisiä, kuten tuhatjalkaisen, hämähäkin ja heinäsirkan. Tässä välissä tarina onneksi vaihtaa surkeat kulissinsa animaatioon. Nopean ystävystymisen jälkeen porukka vierittää (melkein hallitusti) persikan mereen ja ottavat suunnaksi Ison Omenan. (Mikä olisikaan sopivampi määränpää isolle persikalle?)
Roadl Dahlin lastenkirjaan perustuva seikkailu vakuuttaa siis vain keskikohdassaan, jossa homma viedään läpi animaatiolla. Potentiaalia löytyy runsaasti koko leffan läpi, mutta homma ei toimi kuin keskivaiheilla. Alun ja lopun live action-kohtaukset ovat yhtä tuskaa toistaitoisten näyttelijöiden ja karmaisevien lavasteiden vuoksi. Näissä hetkissä elokuva ei myöskään tarjoa mitään uutta: on pikkulapsen ahdinko ilkeine noitamaisien akkoineen sekä – yllätys yllätys – näistä vapautuminen. Sen sijaan keskivaiheillaan elokuva tuo katsojan silmille jatkuvaa silmäkarkkia paikoin jopa oikeasti jännittävissä tilanteissa.
Animaation sujuvuutta haittaavat vain pakollisina mukaan ängentyt laulut, jotka olisi kannattanut jättää viisuilematta, sillä nämä laulut eivät ole Danny Elfmanin käsialaa. Randy Newmanin luritukset ovat yllättävän vakiokamaa, ja entäs näiden aikana esitettävät tanssinumerot siteen, huh huh! Leffa sai Oscar-ehdokkuuden juuri musiikista, mutta ilman noita pakollisia laulunlurituksia sitä pystiä ei voitu voittaa. Muuten musiikki nimittäin tehostaa menoa toimintakohtauksia myöden, vaikka ei niihin välttämättä tehostamista olisi tarvittu. Taistelut visuaalisesti kekseliästä konehaita ja jo luurangoiksi muuttuneita merirosvoja (selvä viittaus Painajaiseen, joukkion pomo on nimittäin hyvin tutun näköinen) ovat nimittäin ihan oikeasti toimivia. Se tosiaan tulee tarpeeseen, kun paikataan kuivahkoja draamajaksoja.
Mitä tästä opimme? Kun on löytänyt oikeasti toimivan reseptin, joka Selickilla on stop-motion-nukkeanimaatio, kannattaa siinä pitäytyä muutakin kuin vain osan aikaa elokuvasta. James ja jättipersikan jälkeen Selickiltä ei ole ilmestynyt kokopitkiä animaatioita, mutta onneksi jo jälkituotannossa oleva Coraline korjaa tämän suunnan, ja toivottavasti se tekee sen pysyvästi.
