Ranskalaisen elokuvamogulin Luc Bessonin itselleen käsikirjoittamissa ja muille ohjaajille kynäilemissä teksteissä on mielenkiintoinen ero. Kun hänen tallissaan hyöräilevät tulevaisuudentoivot ohjaavat maskuliinista perustoimintaa, itse Besson tarjoilee katsojille määrätietoisia naishahmoja. Jacques Tardin kulttisarjakuviin perustuva elokuva esittelee luontevan jatkon Nikitalle, Jeanne d’Arcille, Angelalle ja kumppaneille: toimittaja-kirjailijatar Adèle Blanc-Sec ei juurikaan tahtia hidasta, olivat vastassa sitten lentoliskot, 1900-luvun alun sukupuolinormit tai epämääräisesti koheltava juonenkaari.
Nimihahmo Adèle (erittäin nätti Louise Bourgoin) haluaa virvoittaa koomasta sisarensa (Laure de Clermont-Tonnerre), joka on vajonnut viisi vuotta kestäneeseen tilaansa epämääräisen tennisonnettomuuden myötä. Avuksi tarvitaan Ramses II:n henkilääkäri, jonka muumio pitää käydä Egyptistä noutamassa vaaroja ja kilpailijoita (Mathieu Amalric) väistellen. Koti-Pariisissa vanhan professorin (Philippe Nahon) pitäisi herättää vuosituhansia uinunut lääketieteen taituri jälleen elävien kirjoihin, mutta vanha höppänä virvoittaakin eloon 135 miljoonaa vuotta vanhan lentoliskon munan luonnontieteellisestä museosta, ja itselleen kuolemantuomion hankkiva… Joko hengästyttää? Sääli, sillä Besson on vasta aloittelemassa.
Adèle Blanc-Secin uskomattomat seikkailut on todellakin sitä, mitä nimi lupaa: jotain uskomatonta, alkuperäisnimeä lainatakseni suorastaan eriskummallista. Kohtaukset ovat lyhyesti sanottuna sekalainen kasa kaikkea, eikä selkeää kokonaisuutta näin ollen oikein ole. Vaikka Egyptiin sijoittuva hyvä alkujakso lainailee voimakkaasti Indiana Jonesilta, pian tämän jälkeen seikkailuaspekti alkaa taittua fantasian dominoinniksi, ja lopulta komiikka vie voiton kaikesta siinä määrin, että juonenkäänteitä on varmaankin lainattu vuosikymmenten takaisista screwball-klassikoista.
Besson on hittielokuvillaan osoittanut, että hän pystyy vauhdikkaan toiminnan ohella kiireettömään tunnelmointiin, jossa kohtauksien rauhallinen eteneminen antaa tapahtumille runsaasti painoarvoa. Adèlen parissa hän sen sijaan ryskää eteen päin yleisilmeestä piittaamatta. Tarinasta puuttuu kunnon punainen lanka, jota katsojan olisi helppo seurata ja jonka varassa ennakoida tulossa olevien tapahtumien tyyliä. Päämääräänsä yksitotisesti tähtäävä Adèle saa viiden minuutin välein tielleen uuden esteen, jota hän määrätietoisella älämölöllä käy ratkomaan. On mahdotonta tietää, mitä yhden ongelman taituttua voitoksi on seuraavaksi luvassa: Besson ei kulje eteen päin logiikan voimalla, vaan vie irtonaiset tapahtumat kuvaamaan sitä sattumanvaraista aihetta, jonka parissa hän haluaa seuraavaksi nähdä sankarittarensa pähkäilevän. Ongelmaa pahentaa se, ettei luvassa aina ole niinkään hyvin rytmitettyä seikkailua, vaan runsaalla (kehnohkolla) komiikalla värjääntynyttä kohellusta. Osa poikamaisista vitseistä ja äkkijyrkistä käänteistä on absurdiudessaan ihan hauskoja, mutta nekin yhtä kaikki ovat tyystin tuhoamassa draaman uskottavuutta: Adèlen siskon kohtaloa on hankala ottaa tosissaan.
Elokuvaan kaipaisi myös kunnon kiintopistettä, johon katsoja voisi nojata vauhdilla ohi viuhuvien tapahtumien keskellä. Sivuhahmot ovat runsaasti meikattua ulkonäköään myöden karikatyyreja, jotkut ihan hauskoja, mutteivät oikeiksi ihmisiksi kovin kummoisia. Heidän keskelleen hukkuva nimihahmo jää myöskin etäiseksi. Tässä ei auta se, että kehuttavasta kauneudesta ja perustason näyttelijäntaidoista huolimatta Louise Bourgoinilta puuttuu mieleen jäävä karisma. Hahmogallerian mielenkiintoisin tapaus on viime Bond-leffassakin pahiksena nähdyn Mathieu Amalricin ilkiörooli. Jos Quantum of Solacen Dominic Greenelta puuttui kaikki mahdollinen särmä, tämän leffan tunnistettavuuden toiselle puolelle maskeerattu, itsetietoisen tekopahan normeja koetteleva Dieuleveult voisi olla todella hieno vastus Adèlelle. Harmi, että ukko nähdään alun muumiojahdin jälkeen vain kerran.
Käsikirjoituksen heikkouksista huolimatta visuaalisesti elokuva osuu häränsilmään. CGI-shotit ovat välillä hieman kömpelöitä, erityisesti vaivalloisen näköisesti liikkuvan muumion kohdalla, mutta käsityönä rakennetuissa taustoissa leffa saavuttaa riemuvoiton. 1900-luvun alun maailma on luotu huikaisevassa värien ja yksityiskohtien loistossa. Asunnot vaihtelevat koreilevista ja täyteen ahdetuista minimalistisiin ja ankeisiin, vaatetus on asiaankuuluvan koreilevaa, reissu Egyptiin on upeasti kuvattu – Fifth Element käy mielessä – ja ulkokuvauksissa suorastaan nuollaan Pariisin kaunista pintaa. Lavastajien työ on myös tallennettu filmille esimerkillisesti: Bessonin pursuavan mielikuvituksen yhteistyö pitkäaikaisen kuvaajatoverin Thierry Arbogastin kanssa kantaa jälleen hedelmää. Toinen mainitsemisen arvoinen pitkäaikainen yhteistyökumppani on Eric Serra tahtipuikon varressa.
Visuaalinen loisto ei kuitenkaan poista sitä faktaa, ettei Besson ole ottanut uusinta elokuvaansa vakavasti. Kuin ADHD:tä sairastava kikattava pikkukakara Adèle Blanc-Secin uskomattomat seikkailut kaahaa alusta loppuun tarjoamatta katsojalle konkreettista tarttumapintaa siihen mysteeriseen mytologiaan, joka eriskummalliset tapahtumat mahdollistaa. Hupsusta alustuksesta päättömään jatko-osamahdollisuuteen etenevää elokuvaa ei selkeästikään ole tarkoitettu katsottavaksi vakavalla naamalla, mutta vapaamielisyydessään se säheltää itsensä tusinakohellukseksi. Estottomasta fantasiaseikkailuista nauttivat, ja heidän lapsensa – ikäraja tosin huomioiden –, löytänevät elokuvasta paljonkin riemun aihetta, mutta Bessonin ja Tardin faneille kyseessä saattaa olla raskas pettymys. Lopputulos on sekametelisoppa, joka näyttää, muttei tunnu ohjaajaltaan.
