Musiikintekijöistä kertovat elokuvat etenevät yleensä sillä yhdellä ja samalla kaavalla; alussa tai keskivaiheilla on pala taiteilijan lapsuutta. Se palanen määrittelee taustaa taiteilijan henkilökohtaiselle ongelmalle. Tuo ongelma paisuu vähitellen niin isoksi, että taiteilija pakahtuu sen alle. Siinä sivussa esitellään taiteilijan perhe-elämää sen aurinkoisesta alusta rähmäiseen loppuun. Ja totta kai koko stoorin kruunaa muusikon oma musiikki, josta on elokuvaan valittu niitä tunnetuimpia otteita sekä muutama semmoinen, joka kuvastaa jollakin tavoin kuvissa nähtäviä tapahtumia.
Yllätyksettömästi myös Controlista löytyvät kaikki edellä mainitut asiat. Onko kyseinen leffa sitten rahan tuhlausta ja katsojan piinausta? Njet! Eihän sellainen leffa, joka alkaa puheella olemassa olosta ja sisältää jopa neljä kipaleenpätkää David Bowien tuotannosta voi olla alle neljän tähden arvoinen. Ei ainakaan kovin helpolla.
Muusikkotarina Control ei kerro Bowiesta, vaan Ian Curtisista (Riley). Jos Curtis ei ole tuttu nimi, syytä sille voi hakea vaikka miehen aikaisesta poismenosta (toukokuussa 1980). Tai sitten omasta musiikkimausta. Joka tapauksessa Control on hieno draama, jonka katsominen on yllättävänkin antoisaa.
Kokonaan mustavalkoinen elokuva koostuu monista hetkistä, joista selittelevyys ja turha mölötys on kaukana kuin viimeisestä aarnimetsästä. Leffa starttaa vuodesta 1973, ajasta ennen Joy Divisionia, Curtisin bändiä. Tarina etenee kronologisesti ja hötkyilemättä näyttäen katsojalle ne asiat, mistä Curtis oli tehty ja mikä häntä riivasi. Samaa stooria sivuttiin jo elokuvassa 24 Hour Party People (2002), joskin aivan eri sävyyn. Siinä missä 24 Hour Party Peoplessa kuvattiin Joy Divisionin poikia kakaramaisina juntteina, Controlissa he ovat fiksuhkoja nuoria miehiä.
Elokuva on täynnä hienoja työsuorituksia. Äänipuolen hemmot ja kuvaaja apulaisineen ansaitsevat gloriaa töppäilyjen näkymättömyydestä. Ohjaaja Anton Corbijnin historia musiikkivideoteollisuudessa näkyy, mutta vain positiivisesti. Hän näyttää hallitsevan muutakin kuin musiikkiesitysten kuvaamisen. Näyttelijät taas – jopa tylsän tyypillistä vaimoroolia vievä Samantha Morton – ovat kuin Curtis ja kumppanit ehkä ovat todellisuudessakin olleet. Omalla verellään sopimuksen kirjoittavaa Factory-mies Tony Wilsonia esittävä Craig Parkinsonkin on niin ihastuttavan inhimillinen, että katsoja vallan häikäistyy. Kaiken kaikkiaan: hieno leffa, joka tempaa mukaansa tarinan kliseisistä osista huolimatta.
