Tämän tarinan todellista päähenkilöä tuskin tarvitseekaan erikseen esitellä. Michael Jackson oli eläessään jumalaakin suurempi hahmo, jonka kasvoilla ja persoonalla myytiin niiden levyjen lisäksi jos jonkinlaista vipperiä ja roskalehteä, mutta jonka uran jälkimmäistä puolikasta varjosti koko joukko vahvistamattomia syytöksiä pedofiliasta. Tähän näyttäisi kuitenkin vihdoin tulleen muutos, etenkin jos valtavirtajuorumediaa on uskominen, sillä tämän nelituntisen mammuttidokumentin on viimein hehkutettu paljastavan koko totuuden oikein juurta jaksain. Moni radioasema onkin jo ehtinyt tämän murskaavan todistusaineiston vakuuttamana panna popin kuninkaan musiikin kokonaan pannaan ja kansakin yhteen ääneen julistamaan Jacksonin jonkinlaiseksi amerikkalaiseksi vastineeksi Jimmy Savilesta.
Tarkemmin sanoen Leaving Neverland keskittyy kahteen Michael Jacksonia lähellä olleen perheen haastatteluihin, erityisesti näiden tapahtuma-aikaan alaikäisten poikien kertomuksiin suhteestaan Jackoon. Kummankin tarinassa korostuu täsmälleen sama kaava, joka on kuin suoraan jostain kriminaalipsykologiaa käsittelevän opuksen pedofiliaa käsittelevästä luvusta: Ensin hyväksikäyttäjä pyrkii luomaan läheiset ja luottamukselliset suhteet uhreihinsa sekä vähitellen erottamaan näitä vanhemmistaan. Tilaisuuden ollessa viimein otollinen limainen namusetä alkaa ensin varovaisesti kähmiä uhrejaan ja vähitellen viedä puuhiaan yhä rankempiin ulottuvuuksiin. Alussa kyseessä on olevinaan luottamuksellinen ele, mutta loppua kohden alkaa uhrin uhkailu ja pelottelu. Lopulta liiaksi aikuistunut nuori heitetään syrjään toisten lasten tieltä.
Tekisi mieleni jo ensi alkuun alkaa moittia Dan Reedin mammuttimaista teosta teknisestä kömpelyydestä, mutta todellisuudessa kyseessä on audiovisuaalisesti periaatteessa oikein laadukas dokumenttielokuva. Suuri osa ajasta luonnollisesti kuullaan vain valittujen henkilöhahmojen jutustelua, mutta muistetaan onneksi samalla näyttää ihan oikeaa arkistomateriaalia ja videokuvaa edesmenneen Jackon Neverland-tilalta. Näillä perheillä on vielä kaiken muun lisäksi esittää paljon valokuvia ja kirjeitä sekä hämmentäviä tallenteita Michael Jacksonin puheluista, joten ainakaan näiden ihmistä erityistä suhdetta Jacksoniin ei voi kiistää kukaan.
Mutta mitä taas tulee niihin varsinaisiin raiskausväitteisiin, jäävät konkreettiset todisteet edelleen saamatta. Niin vakuuttavia kuin näiden perheiden puheet suhteestaan vähän eksentrisenä tunnettuun Jacksoniin ovatkin, ei graafisten ja rankkojen seksiväitteiden tueksi tunnu löytyvän puheiden lisäksi mitään edes dokumentin ulkopuolelta, vaikka syytetty kävi useampaan otteeseen oikeudessa ja oli FBI:n seurattavana vuosikausia näiden väitettyjen tapausten jälkeenkin. Itse asiassa dokumentin perheetkin kävivät todistamassa Jacksonin syyttömyyden puolesta, eikä näiden tarinoista löydetty tuolloin minkäänlaisia ristiriitoja tunnettujen faktojen kanssa. Ilman selkeitä fyysisiä todisteita tällaiset syytteet ovatkin uskottavuudeltaan silkan pahantahtoisen panettelun ja kyläjuorujen tasoa, ja naurettaisiin sellaisenaan Suomessakin pihalle kaikista oikeusasteista.
Mietin asiaa muutaman päivän ennen tämän kirjoittamista, ja oikeastaan en täysin kykene luottamaan edes jo aiemmin mainittuihin kirjeisiin tai muihin näytettyihin detaljeihinkaan, sillä tarina ei kerro onko kyseessä kaikki käsillä ollut aineisto vai pelkästään mahdolliseen agendaan sopivia hämmentävämpiä valikoituja paloja runsaammasta kokoelmasta. Kun ottaa huomioon Michael Jacksonin olleen maailman seuratuin ihminen ja suuren osan tässä esitetyistä triviaaleista yksityiskohdista olleen julkista tietoa jo vuosikausia useista muista riippumattomista lähteistä, ei dokumentin uskottavuus tästä ainakaan nousemaan pääse – etenkään kun väitetyissä tapahtumissa on selvästi ollut läsnä useita muita henkilöitä, vaikka tekijät antavatkin epäsuorasti ymmärtää lasten ja Michaelin olleen monesti vain kahden kesken.
Edellinen on kuitenkin vasta alkua Reedin dokumentin uskottavuusongelmien suhteen. Nelituntisesta dokkarista löytyy esimerkiksi pitkä pätkä, jossa yksi perhe kertoo traagisesta isävainajastaan ja tihrustaa kymmenien minuuttien edestä itkua aivan kuin Michael Jackson olisi ollut syyllinen siihenkin. Kaiken perustelemattoman syyttelyn ja epämääräisen vihjailun ohessa ei kuitenkaan ole maltettu lähteä haastattelemaan ketään vastapuolta edustavaa tai edes pienessä sivuroolissa koko vyyhdissä ollutta henkilöä, kuten dokkarissakin nimeltä mainittua Macaulay Culkinia, puolueettomia silminnäkijöitä, muita väitettyjen tapahtumien sattuessa paikalla olleita, Michaelin henkilökohtaisesti tunteneita tai tämän taannoista puolustusasianajaa. Ilmeisesti näiden tarinat voisivat erota liiaksi Reedin ja kumppaneiden höpinöistä.
Leaving Neverlandista jää käteen lähinnä vaikutelma yleisöään tunnetasolla manipuloimaan pyrkivästä ja selkeän asenteellisella tavalla esitetyllä skandaalinkäryisellä aiheellaan nopeaa pikajulkisuutta hakevasta juorulehtien jatkeesta, joka ei rationaalisella tasolla vakuuta valpasta katsojaa sitten ollenkaan. Toisin kuin Jimmy Savilen tapauksessa, Michaelia vastaan ei löytynyt minkäänlaisia konkreettisia raskauttavia todisteita tämän eläessä eikä sen jälkeenkään, eikä tämä metoo-villityksen jälkijunassa rahastava höpömentti tilannetta juuri miksikään muuta. Jos omituinen käytös, ulkonäkö tai epämääräiset syytökset ja kyläjuorut sellaisinaan riittäisivät tuomioon, olisimme varmaan kaikki rikollisia.
Kuollutta hevosta on kuitenkin aina kiva vähän potkia. Jos jotain, niin tämä propagandarykäys ainakin omalla kohdallani kasvatti suuresti Jacksonia kohtaan tuntemaani sympatiaa.
