Tuli ostettua sitten tämäkin elokuva pelkästään siitä syystä, että pidän paljon Bram Stokkerin kuolemattomasta hahmosta. Toiseksi aivoni kaipasivat kipeästi hyvää komediaa ja kun näin tässä kaksi tiettyä nimeä, oli tämä suorastaan pakko-ostos: Mel Brooks ja Leslie Nielsen.
Herra Haker matkustaa karpaateille tapaamaan Draculaa. Ja kuinkas muuten, herra Dracula tekee hänestä orjansa ja lähtee valloittamaan Lontoota – perinteistä. Mutta etteikö mitään uutta? Siinä olette väärässä.
Mel Brooks on tullut itselleni tutuksi laadukkaista parodioista ja sanoisin myös olevani hänen jonkin sorttinen faninsakkin. Ainakin Brooksin nimi tuppaa lupaamaan aina laadukasta komediaa, joka sijoittuu juuri sellaiseen Monthy Pynthonin ja Mies ja Alaston ase välimaastoon.
Ja hyvinhän Brooks parodioinnin tälläkertaakin hoitaa. Korkeuskammosta tutuksi tullut tyyli on yhä tallella ja elokuva muistuttaa etäisesti esikuviaan niin kerronnaltaan kuin tyyliiltään (joka tällä kertaa on peräisin Hammer-yhtiön draculasta). Mukana on kiitettävä määrä nerokkaita oivalluksia ja oikeasti hauskoja vitsejä, eikä elokuva jätä kylmäksi ketään huumorin ystävää. Varsinkin Dracula-leffoja tarkastaneiden suupielet nousevat pakostakin ylös.
Leslie Nielsen vetää roolinsa Unkarilaisella aksentilla varustettuna Draculana erittäin mainiosti ja esikuvat ovat tälläkertaa todenteolla tuli linjalla. Näyttelijöiden mukanaan hahmolle luomien kiksejen lisäksi Nielsen parodioi myös koko hahmon olemusta, kykyjä ja heikkouksia, tietenkin omalla hauskalla tyylillään.
Myös Brooks tekee hienoa työtä Van Helsinginä, vaikka jättääkin tämän hahmon suhteellisen rauhaan, eikä parodioi tätä ihan niin paljon kuin olisin toivonut. Vaan sivuhenkilö mikä sivuhenkilö, ei paljoa haittaa. Nielsenin rinnalla loistavaa parodiaa esikuvastaan esittää Peter MacNicol, joka on todellinen niitti tiukimmallekkin tiukkapipolle.
Kokonaisuutena Dracula: verevä vainaja on hyvin onnistunut Dracula parodia, joka vetää vertoja hauskuudessaan jopa Mies ja Alaston ase -trilogialle (ei sentään niitä voita) ja osoittaa Brooksilta samanlaista osaamista parodioinnin suhteen kuin Korkeuskammossa – tällä kertaa jopa paremmin. Eli selvästi parempaa Brooksia ja Nielseniä, suositeltava pläjäys.
nimimerkki: Sano mitä sanot
