Steve Mcqueenin toinen kokopitkä elokuva menee suoraan asiaan heti ensimmäisitä ruuduista alkaen: Brandon (Michael Fassbender) on seksiaddikti. Hän tyydyttää tarpeitaan monta kertaa päivässä, pakonomaisesti, jatkuvalla toistolla. Komea ja hyvin toimeen tuleva mies ei tunnu saavan minkäänlaista täyttymystä vaikka hän saisi orgasmin 4 kertaa päivästä, joten elämä on muuttunut loputtomaksi “sen seuraavan” metsästykseksi.
Kaiki tuntuu menevän hyvin ja kulissit pysyvän pystyssä siihen saakka kun erään hyvin tuottoisan illan päätteeksi Brandon löytää sisarensa suihkustaan. Hänen pikkusisarensa Sissy ( ah aina niin tyttömäinen Carey Mulligan) on päättänyt ilastuttaa sulkeutunutta veljeään yllätysvierailulla. Kun sisarusten itsetuhoiset sielut kohtaavat alkaa tästä brandonin ja Sissyn syöksykierre pohjalle…
Mcqueen on onnnistunut tuottamaan tyylikkään elokuvan joka ei kompastele kliseisiin, varsinkin kun tapahtumapaikkana toimii New York. Ihmeparanemisia ei siis tapahdu, eikä Brandon hakeudu hoitoon tai tapaa naista joka parantaisi hänet rakkauden voimalla. Sisarusten perhehistoriasta tai menneisyydestä ei kerrota enempää joten, katsojan on siis tyydyttävä siihen että kaikki jää auki.
On virkistävää nähdä jenkkielokuva joka jättää mielikuvitukselle tilaa, mutta Shame ehkä hiukan yliarvio katsojaansa. Joihinkin elokuvan asioihin sain selvennystä eräältä psykologilta esim: viiltely naisilla ja seksiaddiktio miehillä on selvä merkki isähahmon puuttumisesta kasvuvaiheessa. Ai niillä olikin jotain yhteistä.
Shame on oiva elokuva vähänkäsitellystä aiheesta. Tunnelmaltaan se muistutti välillä “A single man”- elokuvaa ja jostain syystä American Psychoa. Ehkä Christian Balea häiritsevästi muistuttavan Michael Fassbenderin juoksentelu pitkin Manhattanin katuja saa tämän aikaan.
Elokuva sai miettimään voiko seksiaddiktiosta koskaan parantua? Ja jos parannut onko mahdollista elää sen jälkeen normaalissa parisuhteessa, jossa harrastetaan silloin tällöin seksiä. Sehän on kuin entinen alkoholisti joka naukkailee aina välillä…vai onko?
