Viime aikoina Amerikan Yhdysvalloissa on taas käyty kovasanaista keskustelua aselaeista ja niiden mahdollisista tiukennuksista. Lukuisat laillisilla aseilla toteutetut massamurhat ovat saaneet asiaan neutraalistikin suhtautuvia kansalaisia kääntämään kelkkaansa tiukennusten kansalle, omasta turvallisuudestaan huolestuneet opiskelijat ovat järjestäneet mielenosoituksia ja jopa perustuslain toisen lisäyksen ääneenkannattajana tunettu presidentti Trump kommentoi ainakin kertaalleen kannattavansa entistä tiukempia taustatarkastuksia aseiden ostajille. Kansallinen kivääriliitto ja republikaanipuolue laulavat tietysti toista laulua, ja joku ilkeämielinen voisi melkein kysyä, kuinka monella miljoonalla NRA sponssasi kauhuohjaajana nimeä luoneen Eli Rothin uusintaversiota Väkivallan vihollisesta.
Tarina on vanha tuttu, joskin nykypäivään päivitettynä. Paul Kersey on menettänyt hiuksensa, viiksensä ja vaihtanut ammattia arkkitehdista kirurgiksi, mutta huono onni joka seurasi miestä 20 vuoden ja viiden filmin ajan ei jätä vieläkään rauhaan; yliopistosta asti elämänkumppanina toiminut vaimo kuolee ryöstäjän luoteihin oman keittiön lattialle ja juuri aikuisuuden kynnyksellä oleva tytär joutuu samassa rytäkässä koomaan. Paul, joka vielä samalla viikolla kieltäytyy kiroilemasta ääneen ja ratkaisee satunnaiset konfliktitilanteet kävelemällä niistä pois (kuten järkevän aikuisen ehkä kuuluukin), alkaa nopeasti turhautua poliisin tehottomuuteen, ja yks kaks päitä alkaa putoilla.
Death Wish-romaanin vuonna 1972 kynäillyt Brian Garfield kuuleman mukaan järkyttyi syvästi Michael Winnerin ohjaaman ja Charles Bronsonin tähdittämän, 1974 julkaistun filmiversion poliittisesta sisällöstä. Totta on, että Winner/Bronson-versiokin oli eräänlainen western-näytelmä tuotuna modernin New Yorkin likakaivokaduille, ja Bronsonin ikimuistoisesti lihallistamasta pasifisti-Kerseystä kuoriutui puolentoista tunnin aikana varsinainen High Noonin sankari. Kyseessä oli silti ihan ajatuksella ladattu elokuva, jonka aikana Bronzien hahmo ehti myös alkaa nauttimaan sadistisista iltapuhteistaan hitusen liikaa ja luisumaan pikkuhiljaa yhä syvemmälle synkkyyteen, kohti yhä peittelemättömämpää mielenvikaisuutta. Kylmäävä loppukuva alleviivasi tätä lähes samaan tyyliin kuin Äidin kasvot Hitchcockin Psykon viimeisessä ruudussa. Roth toistaa saman loppukuvan, ihan tyylikkäästikin, mutta soittaa perään iloista ränttäntänttärokkia ja mokaa koko pointin. Täytyy muutenkin toivoa, ettei eläkepäiviään viettävä Garfield enää mene katsomaan tätä versiota kirjastaan. Mikäli 74-versio oli miehelle liikaa, tästä hyperpumpatusta asemainoksesta ei voi vanhalle miehelle seurata muuta kuin slaagi.
Ei Rothin Death Wish mitenkään aivan toivoton teos ole. Willis on hyvä valinta Kerseyn rooliin, ja splattertaustainen ohjaaja vyöryttää muutamassa kohtaa kankaalle miellyttävän määrän verta ja aivonkappaleita. Pari pitkillä otoilla tehtyä kohtausta säväyttävät tyylikkäällä tylyydellään ja muistuttavat siitä, millä eväillä Roth on itselleen kulttinimeä luonut. Siihen ne hyvät asiat valitettavasti jäävätkin. Visuaalisesti filmi on tylsä kuin taivas. Se on kliinisen näköinen, värinen ja oloinen. Siinä missä alkuperäinen leffa loisti rosoisuudellaan, kulki pitkin syrjäkatujen asfalttia ja oli vahvasti tekijöidensä näköinen, tämä pätkä näyttää ulkoisesti tasan samalta kuin kaikki muutkin aikakautensa actioneerit. Inhimillinen kosketuspinta jää erittäin kapeaksi, kun Kerseyn sisäiseen muutokseen käytettävää aikaa on vähennetty ja esimerkiksi tämän alkuperäistä liberaaliutta osoittava futiskenttä-kohtaus on yksinkertaisesti vain tyhmä. Ja jos Garfieldin romaani oli selkeästi oman käden oikeuden vastainen ja Winnerin filmikään ei oikeistosympatioistaan huolimatta ollut missään tapauksessa mustavalkoinen tai epärehellinen, niin no. Kun Williksen Kersey ensimmäistä kertaa alkaa puhdistamaan uutta Glockiaan, seuraa rockymainen, täynnä hidastettuja lähikuvia paikalleen kolahtaen liukuvista aseenosista oleva montaasikohtaus, jonka taustalla soi AC/DC:n Back In Black.
Kaikki tämä olisi toki vanhan eksploitaatio, pulp -ja b-leffafanin mielestä helpostikin anteeksiannettavissa, jos Roth olisi hoitanut tärkeimmän eli toiminnan kuvaamisen huolella. Valitettavasti ohjaaja on päättänyt viedä tarinan pois realistisen draaman viitekehyksestä ja muuttanut sen diehardmaiseksi shoot ’em up-räiskeleffaksi. Vanhassa versiossa mieleenpainuvaa oli kaiken aitous. Kun lyötiin naamaan, sattui pahasti. Kun ammuttiin revolverilla lähietäisyydeltä, mies putosi, kirkui, heilui, haukkoi henkeään ja kuoli. Pitkältä matkalta joku saattoi ampua ohikin. Yhtään varsinaista tulitaistelua Bronzie ei tainnut leffassa käydä. Tällä kertaa tilanne on toinen. Panttivankeja otetaan, yökerhot tyhjenevät räiskinnän alkaessa, rynnäkkökiväärit laulavat ja armeijan tetsauskoulutuksista tuttu syöksy ja ammu-tekniikka on kovassa käytössä. Kovin geneeristä, kovin tylsää, varsinkin kun näitä kohtauksia ei olla toteutettu mitenkään innovatiivisesti. Parhaimmillaan leffa onkin Rothin malttaessa jäädä hetkeksi mehustelemaan, esim. jäätelömiehen kohtalo ja Willis-Kerseyn vierailu autokorjaamossa maistuivat tällaisten elokuvien suurkuluttajasta maukkailta.
Pyyhkeitä täytyy antaa myös siitä valinnasta, että tällä kertaa (anti)sankarimme lähtee peitsi tanassa jahtaamaan nimenomaan omaa perhettään satuttaneita roistoja. Alkuperäisversion jatko-osissa Bronson toki tappoi kaikki, aivan kaikki ja vielä muutaman päälle, mutta ykkösosa ei ollut perinteinen kostotarina vaan tiukka filmi lain ja oikeuden suhteesta, eikä Bronson koskaan löytänyt, tai edes etsinyt niitä nimenomaisia perheensä kimppuun käyneitä rosvoja, vaan tyytyi helpottamaan omaa oloaan kostamalla kohtaamaansa vääryyttä kaikille kohtaamilleen katuheittiöille. Willis-Kerseykin aloittaa koston tiensä samalla tavalla, mutta muutaman erittäin onnekkaan (ja epäuskottavan) sattuman kautta päätyy nopeasti vaimonsa murhaajien jäljille, ja loppuelokuvan ajan haetaankin sitten nimenomaan sitä ns. oikeutettua kostoa. Kovin tylsää, ei kovin rohkeaa elokuvantekoa, moinen ratkaisu vie teokselta lopullisesti sielun.
