Kun tieto kolmannen Terminaattorin ilmestymisestä kotomaamme teattereihin kantautui kuuleviin korviin, valtasi ilman kansan syvien rivien ilon ja hämmennyksen täyttämä hiljaisuus. James Cameronin valvovan silmän alla syntyneet ensimmäiset kaksi olivat jo aikoinaan niin valtavia kulttuuri-ilmiöitä ja genrensä kruunaamattomia mestariteoksia, ettei kolmannen osan kohdalla tekijöihin kohdistuvia odotuksia voinut hevin käsittääkään. [movie]Terminator 2[/movie] ei ollut vain upea elämys itsessään, mutta se päätti hienon tarinan niin perusteellisesti, ettei Robert Patrickin esittämän nestemäisen metallimiehen tuhon jäljiltä juuri olisi ollut mistä jatkaa tai millä rimaa nostaa. Jopa James Cameron sekä käsikirjoittaja William Wisher totesivat kahden elokuvan jälkeen kaiken olennaisen jo tulleen aiheesta sanotuksi.
Niin vain kuitenkin kävi, että Terminator-leffojen oikeudet omistava Carolco meni 90-luvun puolivälissä konkurssiin, jolloin firman jämiä jaettiin halukkaiden suurliikemiesten kesken. Uudet omistajat päättivät lyödä heti rahoiksi koettamalla mahdotonta ja lähettämällä tässä vaiheessa kaurapuuron voimalla käyvän pappa-Arskan “vielä kerran” takaisin menneisyyteen auttamaan jälleen hakoteille eksynyttä John Connoria löytämään paikkansa elämän tiellä. Kahden ensimmäisen osan sanoma vapaasta tahdosta ja mahdollisesta paremmasta tulevaisuudesta on samalla pyyhitty historiaan, sillä uusien herrojen alaisuudessa uudestisyntyneen franchisen ihminen onkin enää vain kiveen hakatun kohtalonsa vanki. Vääjäämättömän tuhon lähetessä myös John Connor päätyy pohtimaan omaa kohtaloaan sekä “elämäntyönsä” merkitystä, eihän koko miestä olisi olemassakaan ilman ihmiskunnan massatuhoa ja menneisyyteen Sarah Connoria pelastamaan lähetettyä Kyle Reeseä.
Terminator 3 on oikea käsittämättömän pölhöjen ratkaisujen Mount Everest. En esimerkiksi suin surminkaan kykene ymmärtämään lähinnä kankeiden b-leffojen parissa pätevöityneen Kristianna Lokenin valintaa pahaksi terminaattoriksi, sillä arvon frouvalla ei tunnu olevan rahtusenkaan vertaa roolissa vaaditusta uhkaavasta karismasta. Ehkä tekijät ajattelivat naispuolisen terminaattorin paikkaavan tässä vaiheessa kuopatun Sarah Connorin jättämän aukon, mutta sankareiksi tarkoitettujen hyvien tyyppien näkeminen pahoinpitelemässä naista – vaikka sitten pahaakin – tuntuu inhottavalta ja väärältä. Vielä järjettömämmäksi tekijöiden ratkaisu muuttuu, kun huomioidaan 90-luvun olleen kehonrakennuksen kulta-aikaa ja “genren” parista eläköityneen näihin aikoihin vaikka kuinka paljon kautta aikain lahjakkaimpia nimiä Kevin Levronesta ja Flex Wheeleristä lähtien valmiina käytettäväksi harvasanaisen tappajarobotin rooliin – Roland Kickingerillä täydennetyn Terminator – Pelastuksen kohdalla juna olikin jo mennyt menojaan.
Kuvittele odottaneesi tätä elokuvaa kuukausia tai vuosia kuultuasi huhuja suosikkileffasarjasi jatkosta. Kuvittele itsesi elokuvateatteriin tai television ääreen todistamaan huikean jännittävää Terminator-kohtausta, jossa Arska varastaa miesstripparin hikiset ja kusiset nahkavetimet väkivallan sijaan pelkästään puhumalla. Koko lopun elokuvan mielesi tulee palaamaan tähän koomiseksi tarkoitettuun vaivaannuttavaan kohellukseen aina Arskan nähdessäsi vähän samaan tapaan kuin kahdessa aiemmassa mestariteoksessa, jossa jääkylmä raakalainen repi surutta sydämen narkkarin rinnasta ja veteli Marsin prätkähiiriä pataan oikein isän kädestä. Yhdistettynä pitkin elokuvan kuultavaan myötähäpeää herättävään “hauskaan” sanailuun ja muuhun kontekstiin sopimattomaan komediaan arskanaattori tuntuu hahmona latistuneen kolmannessa osassa vanhan hyvän ajan vakavasti otettavasta kivikovasta toimintapatusta silkaksi nolojen tilanteiden mieheksi.
Jonkun Jonathan Mostowin ohjaama puskafarssi tuntuukin kuin aikamme turhan jatko-osan prototyypiltä. Tarkasteltaessa tarinaa osana muun elokuvasarjan jatkumoa huomaa nopeasti kaikenlaisten syvällisempien teemojen jättäneen uppoavan laivan jo aikoja sitten James Cameronin mukana, eikä jäljelle jäänyt raakile tunnu kuin välineeltä jonkinlaisen uuden franchisen ja oheistuotteiden kaupittelemiselle. Terminator 3 on melkein kaksi tuntia pitkä elokuva, mutta vielä puolivälissäkään en ollut saanut sen juonesta minkäänlaista otetta, sillä ohjaaja ja käsikirjoittajat tuntuvat kertovan kahta täysin eri tarinaa: toisessa nähdään ihan oikeasti komeita toimintakohtauksia toisen koostuessa jo aiemmin mainitusta “hilpeästä” verbaalisesta ilottelusta sekä tarinassaan vähitellen sivuhahmoksi jäävän angstisemman John Connorin kiukuttelusta – viimeinen kohtauskin jätetään tietysti avoimeksi jatko-osaa varten.
Terminator-saagan kolmannen osan ensinäkemisestä on tullut kuluneeksi aikaa jo vähintäänkin sellaiset viitisentoista vuotta, enkä ole tainnut ikinä päästä yli miten valtava pettymys koko komeus aikoinaan olikaan. Kuka tahansa päättikään Terminator 3:n päästämisestä piirustuspöydältä tuotantovaiheeseen ei selvästikään ymmärtänyt, miksi kaksi aiempaa osaa olivat rakastettuja klassikoita – olihan alkuperäisen duologian takana imagostaan huolimatta valtavat määrät luovaa ajatustyötä sekä viimeisen päälle viilattu tarina hahmoineen. Kolmas osa tyytyy kopioimaan edeltäjistään vain ulkokuoren heittäen kaiken muun huoletta menemään rohkeiden ratkaisujensa sekä epämääräisen huumorinsa tieltä vähän samaan tapaan kuin siinä yhdessä muutaman vuoden takaisessa tieteisleffasarjan jatko-osassa, josta sosiaalisen median höntit vääntävät peistä varmaan vieläkin. Hups!
