John Carpenterin Halloween. Mitä siitä voi sanoa? Se on pelottava, koska se luottaa jännitykseen, se on elokuvan tekemistä ja on vaikuttanut sekä useiden ammattilaisten uriin että slashereihin. Minä rakastan Halloween-elokuvia eli kaksi ensimmäistä ovat parhaimmat ja loput ovat kivaa viihdettä tai pelkkää roskaa. Ne kertovat paljon aikakauden, sukupolven tai tyylin muutoksesta ja siitä mitä yleisö haluaa niiltä. Freddy ja Jason – leffoista voi sanoa, että tyyli muuttuu välillä pelottavasta itseironiseksi ja takaisin pelottavaksi, mutta Halloween – sarjan tapauksessa on kyse monestakin adjektiivista. Elokuvat ovat poikkeuksellisia kerta toisensa jälkeen, mutta silti pidetään mielessä tunnelma, mikä kantaa nimeä Michael Myers. Ensimmäinen Halloween oli siksi taiteellinen saavutus kauhuosastolta, koska sen vihollinen vaikuttaa uhkaavammalta vainotessaan ihmisiä kuin tappaessaan. Hän on joku, joka istuttaa pelkotilat meihin.
Halloweenia on alustanut sellaiset elokuvat kuin Psycho, jossa on uhkakuvat murhaajasta ja yllätyslopetus, Peeping Tom tappajan Point of View – kamerakulman vuoksi, Texas Chainsaw Massacre ikonisen tappajan vuoksi ja Black Christmas verettömän uhkakuvan ja lomapäivän vuoksi. Halloween puolestaan toi tullessaan satoja imitaattoreita, jotka perustuivat johonkin nimipäivään (Friday the 13th) tai muuten vaan slashereita, missä naiset ovat vaarassa (I Spit on Your Grave). Mutta tämän elokuvan veretön ja kärsivällinen teema oli Carpenterin salaisuus ja hyvä syy sille miksi useimmat kriitikot lämpenivät sille ja siksi yleisö muistaa vaikutelman pelottavista elementeistä paremmin kuin suolenpätkien lentelyt. Se erotti Halloweenin imitaattoreista, mutta sanotaan kuitenkin niiden kunniaksi, kun nämä imitaattorit pyrkivät panostamaan vereen ja suolenpätkiin, tällaiset asiat voivat myös pelottaa, koska shokkiarvot ovat osa kauhukokemusta. Halloween on toiminut esikuvana seuraaville asioille: Oli teinejä, joista joko tykkää tai ei, naisten kimppuun hyökkäämistä ja uhkaavia kamerakulmia.
Elokuvan käsitys tyylikkyydestä näkyy heti alussa, jossa kamera toimii tappajan, Michael Myersin näkökulmana. Kohtauksessa hän vaanii omaa sisartaan talon ulkopuolella ja odottaa, että tämä on yksin. Sitten Michael poimii pellenaamarin ja ison keittiöveitsen ja hyökkää tämän kimppuun. Sitten, kun Michaelin naamari riisutaan, kuva vaihtuu yleisön näkökulmaan ja niin havaitaan, että tappajana toiminut Michael onkin 6-vuotias poika. 15 vuotta myöhemmin Michael karkaa mielisairaalasta ja saa peräänsä oman lääkärinsä, tohtori Loomisin (Donald Pleasence). Michael palaa kotikaupunkiinsa ja valitsee kohteekseen neuvokkaan, älykkään teinin Laurie Stroden (Jamie Lee Curtis). Siinä on yksinkertainen ja toisaalta hidastempoinen juoni, mutta alun tuoman uhan vuoksi sitä odottaa kärsivällisesti ja on valmiina säikähtämään.
Mikä on pitänyt Halloweenin katsojan mielenkiinnon yllä? Joitain kekseliäitä slasher –kohtauksia löytyy, mutta Carpenterin itse säveltämä Halloween -musiikki tempaisee heti mukaansa pianon avulla. Kuolematon musiikki auttoi tunnelman luonnissa ja olisiko elokuva mitään ilman sitä? Se mitä näissä elokuvissa tapahtuu, musiikki kertoo sen meille. Vaikka musiikki floppaisi joskus, se on kaikesta huolimatta Halloween -musiikki. Mutta mitä olisi Halloween ilman Michael Myersia? Hän aloitti genren ja avasi kaikki mahdolliset ovet. Käsitys kutsumanimestä ”The Shape” pätee joka uudessa elokuvassa. Häntä eivät pysäytä aseet, anelut tai yhtään mikään, kunnes hän on päässyt ”tuntemattomaan päämääräänsä”. Vaikka jatko-osat kuinka lisäisivät motiivin tai taustan, käsitys ”The Shape” pitää silti paikkansa. Koska Carpenterilla oli mielessään tehokas kauhuelokuva, Michaelin olemus luotiin elementtien kautta. Kamera toimi uhankuvaajana, kuten myös leikkaus, ääni ja valaistus. Näihin elementteihin perustuu Michael Myers, joka saattoi ilmestyä joka kulmasta. Halloweenin tuoman trendin kautta, se on jo arkea joka kauhupätkässä.
Halloween-leffoja auttaa aina myös Donald Pleasence. Hänen esittämänsä tohtori Loomis on Michaelille sitä, mitä professori Van Helsing oli Draculalle. Hän on joku, joka voi pysäyttää Michaelin ja välittää katsojille tietoa tästä möröstä. Joka uudessa pätkässä yleisö odotti tappajan ohella myös Loomisin seuraavaa ristiretkeä Michaelia vastaan. Siinä missä Jason ei voi päihittää Michaelia, kukaan ei voi myöskään luoda tohtori Loomisin kaltaista hahmoa omaan slasher-leffaansa. Sellaisia nähtiin esim. Friday the 13th –elokuvissa ja monissa muissa. Niistä hahmoista puuttui se, mitä Loomis omaksui: vakuuttava dialogi, mitä ei voi jäljitellä ja Donald Pleasencen kaltainen karismaattinen näyttelijä. Tohtori Loomis oli niin hyvin kirjoitettu, että Pleasence palasi esittämään hahmoa peräti vielä neljä kertaa ja olisi esittänyt pidempäänkin.
Carpenter kirjoitti muun muassa kauhupätkät ja Loomisin kohtaukset, mutta toinen käsikirjoittaja Debra Hill sai tehtäväkseen kirjoittaa teinien osuudet. Näin alkoi siis itsenäisten naisten esiintyminen kauhuleffoissa. Siinä Jamie Lee Curtis astuu kuvaan mukaan, joka on myös ollut hyvin tärkeä näiden elokuvien kannalta. Jos Loomis ei hallitse elokuvaa, sitten Laurie hallitsee. Tällainen hahmo, joka on haavoittuvainen ja siksi ei pysty pitelemään veistä kauempaa kädessä, on periaatteessa samaistuttava henkilö, koska kukapa ei hänenlaistaan kannustaisi. Se oli jonkinlaista alkua feminismin edistämiselle kauhupätkissä, jossa viaton nainen voi olla sankari ja miehet ovat vähän sivussa. Mitä muuta voi sanoa, että Curtis on ”viimeinen selviytyjä” ja se mitä elokuvassa Scream sanottiin: ”Hän on paras kirkuja.”. Siitä se palkinto irtoaa.
Elokuva kestää vertailut kaltaistensa kanssa, siitäkin huolimatta vaikka jotkin harvat kohtaukset tuntuvat nykyään kliseiltä. Kun Carpenter sanoi, että nimitys ”The Shape” johtuu myös siitä, että pahuus ei kuole koskaan, se pitää yhä paikkansa monta elokuvaa myöhemmin. Jatko-osat turvautuivat Friday the 13thin jälkeiseen shokkiarvoon, mihin ykkösosa ei tarttunut. Mutta mielestäni ne ja muut slasherit eivät olleet huonoja sen vaan käsikirjoituksen takia. Ne eivät pysty tekemään ykkösen veretöntä, hiljaista ja jännittävää tyyliä toistamiseen, mutta ymmärrän sen, että niiden on erotuttava edukseen. Siinä missä atomisaaste ei katoa, eivät Michael Myers ja nämä elokuvat kuole pois. Näitä elokuvia tehdään rahan vuoksi, mutta toisaalta ne muistuttavat meitä ykkösosan tehokkuudesta niin hyvässä kuin pahassakin. Ne kantavat niin kauan, kun Michael, Loomis, Laurie / toinen sukulainen ja klassinen Halloween –tunnari ovat mukana kuvioissa. Näiden elementtien kautta elokuvan mestarilopetus, joka inspiroi jatko-osia varten omanlaisia ja mainioita kliimakseja, kantaa vieläkin vuosien jälkeen.
