Iron Man ei ole mikään kovin ihmeellinen leffa. Sitä vaivaa alkumetreiltä asti tietty hajanaisuus. Aluksi, ilman hahmoesittelyä amerikkalaisen sotilassaattueen kimppuun hyökätään Afganistanissa, ja joku kyydissä ollut siviili huomaa pian päätyneensä muslimien panttivankivideolle. Heti kärkeen tulee höttöinen kohtaus. Ei toimintakohtauksista voi saada toimivia ennen kuin hahmot on esitelty. Eivätkä afgaanisissien luodit ja USA:n lippu riitä kunnon henkilöhahmoiksi.
Flashback puolitoista vuorokautta taaksepäin esittelee henkilön: Tony Stark (Downey Jr.) on menestynyt asetehtailija, jota 36 tunnin päästä omat koirat purevat. Paetakseen vankiluolastaan Stark rakentaa itselleen rautapuvun. Paon jälkeen kotipuolessa odottaa tuotekehittely ja ta-dah, Iron Man on syntynyt.
Leffa kärsii monelle supersankarileffalle tyypillisestä ongelmasta eli keston lyhyydestä suhteessa tapahtumiin. Pitäisi esitellä päähenkilö, tätä ohjaavat motiivit ja itse alter-ego-sankarin synty sekä vielä luoda kiva painimatsi jotain pahista vastaan. Kun hahmo sitten on luotu ja valmis tositoimiin, on vierähtänyt aikamoinen tovi, eivätkä leffan tekijät ole uskaltaneet venyttää kestoa perinteisen kahden tunnin toiselle puolelle kuin pätkän. Tässä kaikessa sopassa on jostain syystä sitten pitänyt selvitellä ylimääräisiä huolia, joita Starkilla ilmenee sekavan kotiinpaluun jälkeen sosiaalisissa suhteissa.
Leffan jämähtäminen alkutekijöihinsä on enemmän kuin suunnaton sääli. Robert Downey Jr. tarjoilee velmuinta roolisuoritusta toimintaelokuvassa pitkään aikaan eikä Paltrow’kaan mikään huono ole. Sen sijaan sivuosista löytyy iso kasa keskikertaisuuksia tai kliseisyyksiä. Ja miksi, oi miksi pahiksilla on aina kalju? Samoin moraali jää kliseisyydessään enemmän kuin lapsenkenkiin: jenkki on hyvis, afgaani on pahis. (Sarjakuvista tutut kommarit on siis ajankohtaistettu.)
Yleinen kiirehtiminen, kamerateknilliset möhläykset ja hajanaisuus rikkovat tunnelman enemmän kuin pahasti. Paikoin sitä yritetään rakentaa kunnon klassikkorokilla ja parilla makoisalla toimintakohtauksella, mutta ote on tekijöiltä ollut hukassa. Periaatteessahan asetelmat tarjoavat melko realistisen vaihtoehdon muille supersankaripätkille, joissa päähenkilöt saavat voimansa ties miltä geenimuunnetulta ötökältä, mutta edetessään Iron Man vaipuu lapsekkaalle tasolle hienoine vempaimineen. Kun Jon Favreau kurkotti kuuseen, Rautamiehen lento päättyi katajaan.
Iron Man on kuitenkin siitä harvinainen tapaus, että vaikka tämä leffa ei juuri iske, jää sen jatko-osia odottamaan vesi kielellä erityisesti päätöshuipennuksen ja lopputekstien takaa löytyvän pikku namupalan ansiosta. Nyt kun sankari on esitelty niin, pliis, tehkää siitä kakkosesta (jonka ensi-ilta lyötiin lukkoon heti tämän ykkösen avausviikonlopun jälkeen) kunnon pätkä, joka onnistuu voittamaan pintakiiltonsa.
