Leskeksi jäänyt rouva Muir (Gene Tierney) muuttaa pitkään tyhjänä olleeseen taloon meren rannalla. Kiinteistönvälittäjä Coombe (Robert Coote) kuitenkin yrittää saada hänet muuttamaan mieltään ja syyksi ilmenee talon aikaisempi omistaja, kapteeni Daniel Gregg (Sir Rex harrison) jolla on karhea luonne. Itsepäinen leski kuitenkaan ei kummituksesta pelästy, joten yhteinen sävel on löydettävä. Kapteenin sanelema kirja muodostaa perustan lesken vauraudelle ja soppaan tietysti liittyy (kirjaimellisesti) elävämpi Miles Fairley (George Sanders). Suurin osa kerronta-ajasta menee värikkäässä alkuvaiheessa, mutta se ei estä elokuvaa menemästä katkerankauniiseen loppuun.
Joseph L. Mankiewiczin ohjaustyön pohjana on Philip Dunnen sovittama romaani (mitä en ole lukenut) ja vaikka lähtökohta vaikuttaa silkalta romanttiselta hömpältä ja osittain myös on sillä myös muitakin ansioita. Ennen selkeää lähtökohtan luomista Mankiewicz käyttää kauhuelokuvalle soveliaampaa kuvakerrontaa, mutta vaihtaa sen rauhalliseen, lempeään kerrontatapaan kun pääosakaksikon suhde on luotu. Erikoistehosteilla ei kikkailla, mutta taidokasta meikkausta kylläkin käytetään.
Gene Tierneytä voi kuvailla vain adjektiivilla ‘hehkuva’. Hän loistaa valkokankaalla ja kauneuden lisäksi hän on kiistattoman karismaattinen ja voimakas. Vahva, elävä ja päättäväinen nainen ei kuitenkaan riitä elokuvan kannatteluun yksinään. Sir Rex Harrison tarjoaa erinomaisen vastapainon Tierneyn vahvan karisman tukemalle kauneudelle. Karhea merimies on tietysti kapteeni Haddockille sukua sanastonsa suhteen ja näyttää yhtä karhealta. Ärhäkästä luonteesta huolimatta hän kuitenkin on kulturelli omissa rajoissaan ja omaa kiistattoman ymmärryksen ihmisluonteesta ja yhtä kiistattoman kunniantunnon. Kapteeni Gregg on humoristinen, mutta vakuuttava hahmo, jolla on kyky kertoa asiansa iskevästi. George Sanders on suorastaan raivostuttava läskipää joka tietysti törkkää karhean merimiehen (ja Allekirjoittaneen) ärsytyskynnystä lujaa, mutta luonnollisesti kuollut mies ei asialle voi mitään tehdä ja vielä ymmärtää vetäytyä syrjään huomatessaan että hänen neuvonsa eivät pysty auttamaan.
Lähtökohta on silkkaa hömppää, mutta käsikirjoitus sisältää tarpeeksi tragediaa ollakseen koskettava ja lisäksi Mankiewiczin leikittelevä ohjaus lisää värikkyyttä tarinaan. Mikään suuri elokuvataiteen klassikko ei kyseessä ole, mutta lopputulos on reilu puolitoista tuntia tragedian värittämää draamaa missä on myös kepeitä hetkiä.
