”Kop, kop”
”Kuka siellä?”
”Surkea King-filmatisointi, kukapa muu.”
Tuhoon tuomittuja yrityksiä on monenlaisia. Jopa egyptiläistä hiihtokeskusta huonompi idea on lähteä vääntämään telkkuleffaa kuulun kauhukunun eniten rönsyilevästä (UFO-)eepoksesta. Toisaalta… on kai se hyvä, että joku ne tusinateoksetkin vääntää.
Stephen Kingin nimellähän tässä siis taas myydään. Tommyknockers, lastenlorusta hämäävän nimensä ottanut, mutta lopulta alientarinaksi paljastuva stoori on jo kirjana laaja, ei täysin kirjoittajansa lapasessa pysyvä teos, joka vain loppukohtauksessaan yltyy väkevään menoon. Leffa pistää totuttuun tyyliin vielä ailahtelevammaksi. Ja tuloksena saadaan tällainen hajuton, mauton ja loputtoman tylsä UFO-konttaus. Ja sanomattakin on selvää, että loppukohtaukseltaan leffa onnistuu silti olemaan puhdasta komediaa.
Kirjasta on todettava vielä sen verran, että siinä King tasapainoilee vanhan alkoholiongelmansa sekavalla maaperällä ja maalaa tarinan maahan hautautuneesta esineestä sekä sen tappavasta vaikutuksesta ympärillä olevaan junttikylään. Adaptaatiossa pakolliset televisioversiolatteusmuunnokset on tehty turhan tarkasti. Kun kirjassa ”Kolkuttajien” läsnäolo ajaa ihmiset maanisiksi, laihoiksi, rumiksi ja itsensä hukanneiksi, on leffa päähenkilöiden osalta moinen tarkasti siloteltua. Ysärihengessä pari lapsukaista otetaan hetkeksi hieman keskeisempään osaan ja aikuisten rakkaustarinoihin puolestaan pökätään puhtia tavalla, joka sisältää taas ne jo mainitut adjektiivit: hajuton, mauton ja loputtoman tylsä. Hahmojen auttamaton ohuus on em. seikkojakin suurempi ongelma.
Vaikka Tommyknockers on vain viisitoista vuotta vanha elokuva, sen tehosteet näyttävät muutaman vuosikymmenen verran vanhemmilta. Hohtava vihreä on toki komea ja arvoituksellinen väri, mutta tekijöiden tapa käyttää sitä toimii – kuten moni muukin heidän ratkaisuistaan – vain humoristisesti. Rappiotuneen kylän ja zombiemaisten ihmisten sijaan tv-leffaraakile esittelee tahatonta huumoria ja aitoja jännitehetkiä suhteella 50:1.
Ohjaaja John Power(lessi)sta ei ole juuri kuultu suurempia, ja Kolkuttajat on yksi hyvä selite sille, miksei nimi ole levinnyt leffafanien korviin. Tusinacastingilla (vain Joanna Cassidyn ja E.G. Marshallin menossa tuntuu olevan edes jonkinlaista pontta) edetessä kurjuus moninkertaistuu. Jimmy Smitsin muovinen HEI, IHMISET, HUOMAATTEKS, MÄ OON SE SANKARI! -toljotus, John Ashtonin harmaa Seppo Taalasmaa -meno ja pornotähti Traci Lordsin läsnäolo ovat vain jotenkin liikaa. Uinuva kaupunki on kolmen tunnin ”draaman” jälkeenkin uinuva. Ja sitä samaa on muuten myös suurin osa katsojista. Siinä sitten odotetaan, että joku tulisi koputtamaan hereille.
