Nyt ei pienellä Suomella mene hyvin: Neuvostoliitto on jälleen hyökännyt Suomeen. Onneksi Suomen armeija on rajalla sattumalta valmiudessa, jotta vastahyökkäys voidaan aloittaa. No niin, elokuvan uusmannerheimilaisuuden lähdettä ei kauaa tarvitse arvailla vaan sen voi helposti jäljittää Åke Lindmaniin. Toki elokuvalla saa olla mielipide, pitääkin olla, mutta suomalaisen sotaelokuvan perinteisenä ongelmana on ollut tammenlehvien havinan luukuttaminen joka tuutista, ja harvemmin on keskitytty sotaelokuvan päätarkoitukseen, joka lienee pikemminkin sodan todellisuuden kolkkouden näyttäminen. Tähän suohon lankeaa myös Framom Främsta Linjen – Etulinjan edessä jonka sinänsä kiinnostavasta ja vähän käsitellystä aiheesta (suomenruotsalaiset toisessa maailmansodassa) on saatu aikaiseksi valitettavan keskinkertainen elokuva.
Ei tässä kaikki toki ole kehnoa, päinvastoin. Näyttelijät ovat suomalaisnäyttelijöiksi aivan kelvollisia, osa on hyviäkin, kuten Tobias Zilliacus Harry Järvinä tai Ilkka Heiskanen Alpo Marttisena. Muutkin näyttelijät olivat aika hyviä, mutta useimmat hahmot kahta edellistä lukuunottamatta jäivät aika ohuiksi ilman sen kummempaa syvyyttä. Järvin hahmo on päähenkilö, Marttinen on ymmärtäväinen esimies. Muut hahmot menevätkin sitten kolmeen kategoriaan: Järvin alaiset (jotka ovat hyviä, rohkeita ym.), muihin suomalaisiin sekä vihollisiin. Monipuolisemmankin hahmogallerian olisi ohjaaja voinut piirtää. Ei näin, Åke.
Elokuva näyttää hyvältä ja taistelut ovat hienon näköisiä. Mutta se mikä tässä todella on vikana, on juoni. Juoni on aika heppoinen, aikajana sekava eikä homma pysy koossa millään. Etulinjan edessä on kokoelma rintamalle sijoittuvia sketsejä jotka pysyvät yhdessä miten kuten. Nyt voi joku vastustaa sanomalla että eihän “Tuntemattoman sotilaan” rakenne ollut sen kummempi. Mutta kun siinä sitovana tekijänä olivat miehet ja heidän kehityksensä sodassa, ei vastaava toimikaan enää tapahtumiin painottuvassa filmissä, kuten tässä. Ongelmallinen on myös realismi. Joiltain osin tämä on melko realistinen, joiltain osin sitten taas ei. Omaan aivooni ei vain mahdu että rintamajermut olisivat vapaa-aikaansa käyttäneet opiskeluun ja Platonista puhumiseen. Tositapahtumiin perustuva tai ei, “Tuntemattoman sotilaan” hahmoihin oli paljon helpompi samaistua.
Heikoin piirre on kuitenkin elokuvan nykypäivään sijoittuvat kohtaukset jotka ovat aivan yhdentekeviä juonen kannalta ja yleensä vain tuskallisesti katkaisevat juonen kuljetuksen. Myöskään väliin leikatut arkistofilminpätkät eivät ole minkään väärtejä, mutta eivät ne toisaalta pahemmin häiritsekään. Kunhan ovat siinä. Loppu”huipennus” jossa Järv jää rintamalinjojen taakse haavoittuneena on myös todellinen antikliimaksi. Etulinjan edessä on yleisesti ottaen melko hyvä elokuva, mutta siinä on muutamia todella suuria ongelmia jotka tekevät sen katsomisesta välillä jopa tuskallisen elämyksen. Paremmankin tästä olisi saanut eikä se olisi edes vaatinut kovin suuria ponnistuksia tai muutoksia alkuperäiseen konseptiin. Komea ulkoasu ja hyvät näyttelijät kuitenkin pelastavat kokonaisuuden plussan puolelle.
