Singin’ In The Rain eli tyhmästi suomennettuna Laulavat sadepisarat on vuonna 1952 ilmestynyt musikaali. Se ansaitsee todellakin klassikkoasemansa ja pääsee minunkin listoillani musikaaleissa aika kärkeen. Se häviää kuitenkin 2016 ilmestyneelle La La Landille, joka on ilmestymisvuotensa parhaimpia elokuvia ellei jopa paras. Hassua oli, että katsoin tämän päivänä, jolloin satoi koko ajan.
Aloitetaan juonesta. Singin’ In The Rain kertoo 20-luvulla keksitystä äänielokuvasta ja sen vaikutuksesta. Monet näyttelijät kohtasivat uransa lopun, kun eivät osanneet hommaansa enään äänielokuvassa. Don ja Lina joutuvat kokemaan tämän, mutta lopulta he onnistuvat pelastamaan nahkansa. Tai oikeastaan Lina ei selviydy tästä aivan rehellisesti ja alkaakin kiristämään studiota. Linan varjossa oikea tähti on Donin kanssa suhteen kähittänyt Kathy.
Laulut ovat iahn mukavan pirteitä ja värikkään oloisia, joka tekee katsojan hyvälle mielelle. Ongelmaksi nousee se, että musikkaaliosuudet ovat parissa kohtaa hieman liian pitkiä. Muutenkin musiikki on iloa korville. Visuaalisesti 20-luku on lavastettu hienosti. Gene Kely ja Stanley Donen tekivät varsin etevää työtä ohjatessaan tämän klassikon. Lopetus on ikimuistoinen ja nuorien mielestä varmaankin aika hauska.
Eniten roolissa olevan Don Lockwoodin rooliin loikkaa Gene Kelly, joka tekee kiitettävän suorituksen sateessa laulavana näyttelijänä. Donald O’Connor tekee vähintään yhtä hyvän suorituksen Cosmo Brow’n roolissa. Debbie Reynolds on Kathy Seldenin roolissa ihan hyvä, mutta ei ansaitse suuria kehuja. Jean Hagen esittämää Linaa pränkätään lopussa oikein kunnolla ja siitä tuli katsojallekin hyvä fiilis. Lina nimittäin oli aika ärsyttävä hahmo. Tosin se oli tarkoituskin. Jaen Hagen tekee silti mahtavan suorituksen, mutta ihan hyvä ettei voittanut Parhaan naissivuosan Oscar-palkintoa.
Singin’ In The Rain on viihdyttävä ja hyvää mieltä jakava elokuvamusikaali, jonka kestokaan ei peppua puuduta. Se on värikäs ja musikaalinen rakkaustarina, joka sopii kaikenikäisille.
