Vuoden 2014 alussa HBO todisti jälleen kerran olevansa ykkönen rautaisen kovalla True Detectivella, joka nousi jo pelkästään ensimmäisen kauden perusteella yhdeksi parhaista näkemistäni sarjoista. En ole ainoa, joka piti näkemästään, sillä toinen tuotantokausi julkistettiin pian ensimmäisen loppumisen jälkeen. Kerrottiin, että hahmot ja tapahtumapaikka tultaisiin vaihtamaan, eikä yhtäläisyyksiä kausien välillä olisi muuta kuin nimi ja tyylilaji. Myös ohjaaja vaihtui Cary Fukunagan jättäessä pestin toisella kaudella, mutta käsikirjoittaja Nic Pizzolatto sentään pysyi samana. Odotukset olivat korkealla jo pelkästään upeiden trailereiden perusteella. Katsoin kaksi ensimmäistä jaksoa silloin, kun ne ensimmäisen kerran esitettiin HBO:lla kesä-heinäkuussa 2015. Pettymys oli suuri. Jo noista kahdesta jaksosta huomasi, että kausi ei tulisi mitenkään yltämään ensimmäisen tasolle. Päätin lopulta katsoa kaikki kahdeksan jaksoa, kun YLE näytti koko kauden uudestaan tänä keväänä. Nyt kun pettymyksestä oli päästy yli, pystyi siitä nauttimaan huomattavasti paremmin.
Lähtökohta tarinalle on se, että Kaliforniassa sijaitsevan, kuvitteellisen Vincin kaupungin pormestari Caspere löytyy murhattuna ja kolme poliisia (Farrell, McAdams, Kitsch) ryhtyvät ratkaisemaan murhaa. Mukana kuvioissa on myös rikollinen yrittäjä Frank Semyon (Vaughn), jota murha koskee, koska kyseisellä pormestarilla oli kuollessaan hänen rahojaan. Kaikilla neljällä hahmolla on omat sivujuonensa, joissa käy ilmi kuinka he kaikki ovat tavalla tai toisella rikkinäisiä ihmisiä.
Tarkoituksenani oli verrata kakkoskautta mahdollisimman vähän ykköskauteen aloittaessani katsomisen, sillä vertaamalla en pystyisi nauttimaan katselusta täysin siemauksin tasoeron ollessa niin suuri. Valitettavasti en onnistunut olla vertailematta. Huomasin jatkuvasti ajattelevani mielessä, että ”kuinka tämäkin asia tehtiin niin paljon paremmin ykköskaudella”. Suoraan sanottuna nimi olisi kannattanut vaihtaa joksikin aivan muuksi nyt toisella kerralla, sillä kakkoskausi kärsii siitä, että ensimmäinen kausi on niin paljon parempi.
Sitten niihin ongelmiin, joista suurin on käsikirjoitus. Se ei ole varsinaisesti huono, mutta se ei ole tarpeeksi hyväkään, että nuo kahdeksan jaksoa erottuisivat massasta. Ykköskauden syvällisyys ja filosofisuus ovat poissa, eikä dialogi ole enää yhtä luontevaa. Hahmojen väliset vuoropuhelut ovat usein tönkköjä ja kovin teatraalisia – paikoittain dialogin ylidramaattisuus jopa huvittaa. Kliseitäkin on valitettavan paljon, vaikka pahimmat latteudet onnistutaankin välttämään.
Toinen ongelma on ohjaus, joka ei sekään ole kovin ammattimaista. Moni kohtaus tuntuu väkinäiseltä ja ennen kaikkea luonnottomalta. Tarkoitus olisi elokuvaa tai TV-sarjaa katsoessa saada vaikutelma, että katsoisi todellista tilannetta, mutta tätä katsoessa se ei todellakaan tunnu siltä. Onneksi tämä ongelma parantuu loppua kohti mennessä, kun ohjaajat vaihtuvat.
Päähenkilöitä on tällä kertaa kahden sijasta neljä. Tämä ei olisi ongelma, mikäli kaikki hahmot olisivat edes jollain tapaa mielenkiintoisia, mutta kun eivät ole. Etenkin Taylor Kitschin näyttelemän konstaapeli Paul Woodrughin juonihaara tuntuu täysin ylimääräiseltä, enkä oikein ymmärrä miksi hahmo edes on mukana. Hänen osuutensa ei ole lähtökohdiltaankaan järin kiinnostava, mutta vielä suurempi ongelma on se, ettei henkilöön edes syvennytä tarpeeksi. Hahmo ei tuo sarjaan oikeastaan mitään, jota ilman ei pärjättäisi.
Kiinnostavin nelikosta on Colin Farrellin esittämä etsivä Ray Velcoro, joka on hahmoista ehdottomasti moniulotteisin. Myös Rachel McAdamsin näyttelemä etsivä Ani Bezzerides on kiehtova, vaikka hahmo alkaakin kehittymään kunnolla vasta muutaman jakson jälkeen. Vince Vaughnin tulkitsemalle Frank Semyonille annetaan ehkä liikaakin ruutuaikaa, vaikka ei hahmo tylsä ole. Se ei vain ole tarpeeksi kiinnostava, että se tarvitsisi niin paljon tilaa.
Näyttelijävalinnoista kohistiin paljon ennen kauden alkamista. Enemmän tai vähemmän kaikkia pääosanäyttelijöitä pidettiin huonoina valintoina. Enkä voi täysin syyttää epäilijöitä. Taylor Kitsch ja Vince Vaughn eivät olleet tehneet aiemmin oikeastaan yhtäkään todella onnistunutta teosta ja Rachel McAdamskin tunnettiin lähinnä The Notebookin kaltaisista romanttisista hömppäelokuvista. Silti pääosanelikko pääsee yllättämään positiivisesti minutkin, vaikka en itse edes ollut skeptinen heidän suhteensa. Suurimman yllätyksen tarjoaa Vince Vaughn, joka on täysin uskottava vakavassa roolissa. Farrell ja McAdams vetävät roolinsa myös erinomaisesti näyttäen epäilijöille keskisormea. Kitsch on myös ihan hyvä, mutta jää kuitenkin muiden varjoon. Kukaan ei kuitenkaan pääse lähellekään Matthew McConaugheyn mestarillista suoritusta ensimmäisen kauden Rust Cohlena, joka on yksi huikeimmista näkemistäni roolisuorituksista TV:ssä.
Yksi ykköskauden loistavuuden avaintekijöistä oli sen synkkä, karu ja kolkko tunnelma, joka leijui koko ajan yllä. Toisella kaudella ei ole tätä samaa tummaa ja upeaa tunnelmaa. Sellainen on selvästi yritetty luoda synkistelemällä oikein urakalla mm. valaistuksen kanssa ja näyttämällä jatkuvasti kauniita ilmakuvia kaupungista, mutta yhtä hyytävää tunnelmaa ei ole onnistuttu tekemään.
Kauden loppupuoli ei ole lainkaan hullumpi. Parissa viimeisessä jaksossa tapahtumat menevät jopa jännittäviksi ja monimutkikkaat juonikuviot nivoutuvat lopuksi hyvin yhteen. Tykkään etenkin Frank Semyonin osuudesta finaalijaksossa.
Yhteenvetona True Detectiven toinen kausi sisältää useita yksittäisiä huippuhetkiä, mutta kokonaisuutena se jää keskinkertaiseksi rikossarjaksi. Nuo kahdeksan jaksoa ovat kuitenkin ehdottomasti parempaa televisiota, kuin suurin osa dekkarisarjoista, joita nykyään suolletaan ulos. Olen toiveikas mahdollisen kolmannen kauden suhteen.
