Ne jotka tuntevat Stuart Gordonin ja hänen aisaparinsa Brian Yuznan, tietävät mitä odottaa elokuvalta. Jos ei huumoria, niin ainakin vähintään verta, rujoutta ja väkivaltaa. Näin on kyseinen duo tuonut julki elokuvillaan [movie]Re-Animator[/movie] ja [movie]From Beyond[/movie], eikä [i]Castle Freak[/i] ole siinä määrin poikkeus. Paitsi ehkä siinä, että nyt monta astetta synkempää ja vakavampaa kamaa luvassa. Niin ja jälleen olisi tarina löyhästi perustumassa H.P. Lovecraftin novelliin. Jestas, nää jätkät todellakin fanittavat Lovecraftia kybällä!
John Reilly (Jeffrey Combs) kuulee perineensä Italiasta hulpean linnan erakoituneelta herttuatartädiltään ja näin matka käy uuteen kotiin vaimonsa (Barbara Crampton) ja sokean tyttärensä (Jessica Dollarhide) kanssa. Mistään perheonnesta ei voida kumminkaan puhua, sillä Johnin vaimo Susan on kylmä miestään kohtaan vuosia sitten johtuneesta auto-onnettomuudesta, jossa John oli humalatilanteessa aiheuttanut heidän nuoren poikansa ennenaikaisen kuoleman ja tyttären sokeutumisen. Niin ja linnan uumenissa muhii synkkä ja kuolettava salaisuus, joka tuntuu liittyvän Johnin taustoihin tavalla tai toisella.
Elokuva ei todellakaan anna olettaa mitään muuta kuin sitä itseään. Se on todellakin sitä tyypillistä Gordonia ja Yuznaa, eli rujoja kohtia ja kammottavia tapoja kuolla, tällä kertaa maustettuna melankolisella draamalla. Ehkä isoin yllätys oli, kuinka ohjaajana Gordon taikoo leffasta ehkä liiankin synkeän ja mielipahaa aiheuttavan. Leffasta myös näkyy, että italialaiselle kauhulle kumarretaan syvään, joten tyyli on sen mukaista.
Käsikirjoitus on tavalliseen tapaan melkoista roskaa. Jutut on melko arvattavia ja moni hahmoista on vain vähän ohuen puoleisia muutamia lukuunottamatta. Näyttelijäsuoritukset ovat myös jälleen vähän niin ja näin. On niitä huonoja suorituksia, kuten Jessica Dollarhide sokeana Rebecca-tyttärenä, sekä niitä keskitason suorituksia, kuten Barbara Cramptonin ihan ookoo tulkinta perheen äitinä, mutta sitten on Jeffrey Combsin kaltaisia ihan oikeasti näyttelyä osaavia henkilöitä. Gordonin ja Yuznan yhtenä luottonäyttelijänä tunnettu Combs antaa enemmän kaikkensa kaikkein syvällisemmin kirjoitetulle hahmolle eli John Reillylle, joka ei ole todellakaan unelmien aviomies saatika isä, mutta jota ei myöskään voi olla säälimättä sen kärsimyksen myötä, joka velloo hänen yllään alusta loppuun asti. Jonathan Fuller esittääkin sitten leffan nimikkohahmoa, joka toimii alkuun ihastuttavan mystisenä, mutta joka latistuu siihen mitä enemmän saamme hänestä tietää leffan loppuun menneessä.
Kyseessä on enemmän siihen parhaimpiin lukeutuvia elokuvia Stuart Gordonin ja Brian Yuznan tuotannossa, mutta jotkut luettelemistani vioista pitävät huolen, ettei tätä mihinkään suurenmoisiin kauhuelokuviin pidä laskea. Mutta jos pystyt olemaan välittämättä tällaisista seikoista ja kunnon verikoirana janoat saada käsiisi jotain rankkaa, niin ehkä saat tästä paljon enemmän irti.
