Tositapahtumiin perustuva elokuva ei usein ole niin totta kuin voisi olettaa tai toivoa. Juoksee saksien kanssa on niitä tapauksia, joiden taustalla kertoman mukaan on tosielämää. Leffa pohjaa samoin nimettyyn kirjaan, jonka tekijä, nimimerkki Augusten Burroughs, sai tarinansa esikuvien vihat päälleen. Johtuiko hirmustuminen tarinan liiasta totuudenmukaisuudesta, vai kenties faktojen paksusta värittämisestä – elokuvaa katsoessa voisi veikata jälkimmäistä. Mutta silti, mikään elokuvan tapahtumista ei ole niin tuhdin kalavaleen kaltainen, etteikö sellaista olisi voinut sattuakin.
Eläväisyydessään ja nasevuudessaan Juoksee saksien kanssa osuu Woody Allenin Hannahin ja sisarien sekä Tim Burtonin Big Fishin välimaastoon. Augusten Burroughs (Cross) muistuttaa nuorta Allenia, jolta on revitty pois pakottava tarve ruotia omia ja muiden ongelmia kermitmäisellä äänellä. “Augusten” kertoo tarinaansa lähes lakoniseen sävyyn ja häipyy helpommin taka-alalle jopa ollessaan kuvassa yksin. Hän oli kerran poika, joka todisti perheensä hajoamista. Juoppoa ja väkivaltaiseksi väitettyä isää näyttelee Alec Baldwin, jonka omia perhesotkuja on revitelty otsikoissa. Augustenin pinnallisesti herkkänä runoilijaäitinä nähdään kylmäävän tiukkaa työtä tekevä Annette Bening. Nuorta Augustenia myöten tämä puoli roolituksesta on fiksusti koottu. Sen sijaan muu roolitus jättää toivomisen varaa. Kontrasti Augustenin tasaisen lapsuusajan ja surrealistiseksi napsahtavan teini-iän välillä on osittain näyttelijävalintojen, osittain intomielisen dramaturgian vuoksi liian suuri.
Mitä Augusten sitten tekee, että hänen elämästään tulee liki kauhufantasiaa? Syy ei ole Augustenin, kuten elokuvakin vihjaa. Lapsiparka on vain onneton pelinappula, tai jos ei kirjaimellisesti onneton, ainakin hän on jokseenkin järkyttynyt. Kun isä pakenee baariin ja äiti Valium-uneen, Augustenin holhoojaksi asettuu hänen äitinsä psykiatri (Cox). Tämä Freudin inkarnaatiolta näyttävä setämies on maailmansa herra, mies, jonka oma ja perheensä todellisuus on laajentunut kauas yli universumin. Toisin sanoen, psykiatri Finchin talossa alituinen tieteelle omistautuminen on räjähtänyt päämäärättömäksi kokeilemiseksi ja kaaoksen rakenteluksi. Yhtenä tämän mielettömyyden muistomerkkinä esitetään pari vuotta koristeidensa alla näivettynyt joulukuusi Finchien olohuoneessa, ja sen alla kakalla kykkivä pojannaskali.
Juoksee saksien kanssa on ajoittain tummasävyisesti hupaisa, mutta ajoittain sen kerronnassa hukataan hyviä tarttumakohtia, jolloin leffa töksähtelee ja sen fokus sumenee. Elokuvan näyttelijäkaarti on kuitenkin vähintään hurmaava joukko ammattilaisia, joista parhaimmat jaksavat ärsyttävän rakastettavista maneereistaan huolimatta pitää katsojan mielenkiintoa yllä. Nuo maneerit toki tukevat ohjaaja Murphyn valitsemaa kerrontatyyliä, mutta draamaelokuvien säihkyvimpiin jalokiviin (esim. Chaplinin Poika, Truffaut’n 400 kepposta) verrattuna Juoksee saksien kanssa on kissankultaa. Kiehtovampana sen voi kuitenkin kokea kuin vaikkapa rankasti tyylitellyn perhekertomus The Royal Tenenbaumsin – onhan Augustenin tarina skandaalinkäryisempi.
