Aina jaksetaan kirota, kuinka Suomessa pitäisi tehdä enemmän kauhu-elokuvia. Voin tunnustaa häpeilemättä, että itse kuulun tasan tarkkaan samaan kastiin valittajien kanssa. Tänä päivänä Suomen mielistellessä ulkomaita kaikissa mahdollisissa tilanteissa ei siis ihmekään, että saadaan elokuva-markkinoillekin kauhua aitoon ameriikan meininkiin. Skeleton Crew ei loppujen lopuksi ole mitään muuta, kuin suoraan jenkeiltä kopioitua huttua.
Joskus 70-luvulla eräässä suomalaisessa mielisairaalassa on vaikuttanut tohtori, joka on tehnyt potilaillaan snuff-pätkiä. Nyt 2000-luvulla amerikkalainen tuotantoyhtiö lähettää oman filmiryhmänsä kyseiseen sairaalaan tekemään elokuvia tapahtumista. Ryhmä koostuu ulkomaalaisista ammattilaisista ja suomalaisista elokuva-alan opiskelijoista. Ohjaaja Steven (Porter) alkaa syventyä kuvaamaansa tarinaan ehkä turhankin innokkaasti ja loppu onkin perinteistä silpomista.
Ideana ihan mielenkiintoinen juoni kompastuu käsikirjoittaja-ohjaaja Molinin käsissä perinteiseksi rymistelyksi, joita on nähty jo miljoonittain. Tribuuttinakaan 80-lukulaiselle kauhulle Skeleton Crew ei toimi, koska tunnelma on melkein suoraan pöllitty Saw ja Hostel -elokuvista. Surkeasti epäonnistuen kaiken lisäksi.
Näyttelijöistä suurin osa ovat vähintäänkin mitäänsanomattomia suorituksissaan. Ainoina positiivisina esiintyjinä nousevat Steve Porter hullun ohjaajan puikoissa ja Jani Lahti koomisena äänimiehenä. Jonathan Rankle tapailee ärsyttävän itseään täynnä olevan mukamas-näyttelijän roolia ihan oikeilla tavoilla, mutta kompastuu ylinäyttelemiseen koko ajan. Rita Suomalainen tarinan sankarittarena jää täysin vaille henkilö-ohjausta ja täten ilmestyy katsojalle täysin neutraalina.
Tekniikka-puoli elokuvassa on mukiin menevää. Mutta vaikka asialla ovat kameratekniikan ammattilaiset, näkee koko elokuvan ajan, että jätkät ovat tottuneet tekemään mainoksia ja musiikkivideoita. Ei koko illan elokuvaa. Varsinaista pahaa sanottavaa visuaalisesta puolesta ei kieltämättä löydä etsimälläkään mutta se ei silti sytytä millään erityisellä tavalla.
Se tämän elokuvan varsinainen ongelma onkin. Se ei sytytä millään tavalla. Koko puolitoistatuntinen mitäänsanomattomuuden karnevaali ei yksinkertaisesti ja lyhyesti tarjoa mitään mihin tarttua. Jopa genrelle ominaiset mielenkiintoisella tavalla toteutetut murhat on yritetty tehdä omaperäiseksi, mutta lopulta katsoja huomaa, etteivät edes kyseiset kohtaukset jaksa kiinnostaa millään tasolla. Suunta tekijöillä on ollu aivan oikea, mutta matkalta on jätetty kaikki hyvälle elokuvalle ominainen huomioimatta. Ohjaajat eivät ilmeisesti ole tajunneet, että hyvää kauhua ei tehdä pelkästään seksillä ja verellä.
Mutta ei elokuva tosiaan aivan susipaska ole. Tarina kuitenkin jaksaa kiinnostaa niin kovasti, että loppuratkaisu on nähtävä. Jo puhkikuluneeseen genreen on vaikea keksiä enää uutta juonta, joka ei jollain tavalla olisi jo tehty. Siitä pisteet Molinille. Elokuvan ainoa suomenkielinen replakin jaksaa kieltämättä pistää hymyilemään. Siitä pisteet Lahdelle.
