Konsertti ei nimensä tai synopsiksensa puolesta ehkä meillä vetoa kovin nuoreen katsojakuntaan, varsinkaan elokuvan ollessa muuta kuin Hollywood- tai Aasia-tuotantoa. Myös pääosien henkilöt ovat kaikkea muuta kuin nuoria. Mutta leffa on viihdyttävä ja sitä voisi verrata jopa Kieslowskin kuulun väritrilogian toiseen osaan, eli Valkoiseen. Konsertinkin päähenkilö on elämän päähänpotkima keski-ikäinen heppu, joka sympaattisella tavallaan yrittää selviytyä ikävistä mutta myös surkuhupaisista tilanteista kohti voittoa.
Andreï Filipov (Guskov) on tämä kovia kokenut heppu. Hän on Bolshoin (Большой) entinen kapellimestari ja nykyinen siivooja. 30 vuotta sitten Andreï ja hänen loistelias orkesterikokoonpanonsa saivat kokea Brežnevin ajan kovat kourat kesken uransa kenties mestarillisimman esiintymisen. Ensin kommunismi katkaisi Andreïn tahtipuikon, sitten hajoitti orkesterin monine juutalaisjäsenineen. Siitä saakka kapellimestaripolo on haaveillut suuresta paluusta. Yllättäen tähän avautuukin mahdollisuus jopa Pariisissa asti, mutta Venäjällä asiat eivät ole niin suoraviivaisia. Kansanomaista hupia tarjoava leffa kuljettaa Andreïta ja hänen sellistiystäväänsä Sachaa (Nazarov) jälkimmäisen ikälopulla ambulanssilla ympäri kujia ja katuja metsästämässä hajotetun orkesterin vanhoja mestareita. Kukaan ei halua menettää tarjolle tullutta tilaisuutta, vaikka päämäärään pääseminen vaatisikin pientä vilunkipeliä aina passien väärentämisestä asti.
Monet hahmoista ovat rehevästi tulkittuja, jopa liiankin kanssa, mutta silti leffa pysyy kummasti kasassa. Kun iso osa hahmoista on jollakin lailla jumittunut menneisyyteensä ja heitä on tosiaan koko orkesterin verran, ei täysin voi odottaakaan näkevänsä kovin hillittyjä ja monipuolisia hahmoja. Iloluontoisten romanien, kaupustelevien juutalaisten ja monien muiden keskellä itse Andreï on Aleksei Guskovin maltillisesti tulkitsemana vain hyvänä vastapainona näille. Dmitri Nazarovin Sacha on jo olomuodoltaankin se mukava nallekarhumainen kaveri, jonka ei tarvitse paljon tehdä edesauttaakseen toimillaan elokuvan kliimaksiin liittyvää lämpimien tunteiden vyöryä. Elokuvan käsikirjoittaja-ohjaaja, romanialainen Radu Mihaileanu ei kuitenkaan ole pannut tätä hahmoa, kuten ei muitakaan, etenemään ihan kaikkein kuluneimpia teitä. Mukana on luonnollisesti paljon slaavilaista ajatuksenjuoksua, joka Hollywoodin kyllästyttämille aivoille on ihan mukavaa vaihtelua. Loppuhuipennuksen aikana kuultava voice over on hyvä esimerkki tästä; juuri, kun odotat kuulevasi sen, mihin kaikki tuntui viittaavan, sinut viedäänkin matkalle, joka vaikuttaa uskottavalta, mutta saattaakin olla vain Andreïn ja hänen orkesterinsa hunajaista fantasiaa. Yksinkertaisuudessaan hauska ja kiehtovakin elokuva, jonka voisi katsoa toiseenkin kertaan.
