Ohjaaja Petter Næssin Into the White on toisen maailmansodan aikaan sijoittuva ja tositapahtumien inspiroima elokuva. Tarinan lähtökohtana on Ison-Britannian ja Saksan välinen ilmataistelu, jossa kaksi konetta rysähtää jonnekin päin Norjan vuoristoa. Ensimmäisestä hylystä kömpii ulos kolme saksalaissotilasta ja toisesta kaksi brittiä. Viuhuva talvisää pakottaa molemmat osapuolet hakemaan suojaa samasta erämökistä. Millainen tarina syntyykään, kun vastapuolten edustajat yrittävät selviytyä elämästä saman katon alla?
Toiminnallisen sotakuvauksen asemasta Into the white on hidastempoinen ja kevyesti pohdiskeleva draama, jossa keskeistä ovat roolit, valta ja suhteiden kehittyminen. Sotilaiden kasvokkainen ensikohtaaminen on kaikille hämmentävä ja neuvoton hetki: kohdatako muukalaiset sotilaina vai siviileinä? Pitäisikö heidät ampua, vai mitä ihmettä heille tekisi? Hetken emmittyään saksalaiset julistautuvat mökin herroiksi ja alkavat sanella sääntöjään. Herruuden ilo jää lyhytaikaiseksi, ruoka ja polttopuut nimittäin hupenevat ja hengissä selviytyminen muuttuu yhteiseksi tavoitteeksi. Näissä oloissa sota alkaa tuntua yhä kaukaisemmalta asialta, ja dorkahuumori ja porukalla humaltuminen vauhdittavat yhteisen sävelen löytymistä. Jään murtuminen vihollisten välillä oli ihan viihdyttävää seurattavaa, ja parhaimmillaan miesten elo mökissä vaikuttaa suorastaan kotoisalta.
Hieman yllättävästi elokuva sisältää myös komiikkaa; ensi näkemältä henkilöhahmot vaikuttavat niin karrikoiduilta ja stereotyyppisiltä, että niistä on vaikea olla huvittumatta. Kuvaus saksalaisesta on naurettavuuksiin asti kurinalainen isänmaan ystävä, joka lukee Mein Kampfia kuin hurmioivaa runoteosta. Britti puolestaan näyttäytyy ylpeänä ja sarkastisen ylimielisenä. Kevyen hahmoilleen irvailun lomassa elokuva väläyttelee lyhyesti myös näiden henkilöhistorioita ja yrittää ymmärtää molempia osapuolia. Olisin mielelläni katsellut hahmoja syvemmältäkin. Näyttelijät – joista mainittakoon Rupert Grint rääväsuisena nuorena ampujana ja Florian Lukas epävarmuutensa paljastavana luutnanttina – tekevät hyvää työtä, mutta maisemat mökin ympärillä ovat näyttelijöitä häikäisevämpiä.
Elokuvan sanoma on vahvasti sodanvastainen; sota ei ole tavallisten siviilien vaan sotilaiden hommaa. Ja keitä sotilaat oikeastaan ovat, elleivät tavallisia ihmisiä, jotka on lähetetty sotimaan ja käsketty tappamaan? Siirtyessään lopussa pois mökistä elokuva tekee selväksi, kuinka erilaista arkea käskyjä jakava esimies ja rintamalla taisteleva sotilas voivatkaan elää.
Minusta Into the whiten teemat ovat kiinnostavia, joskaan se ei liene ensimmäinen saatika mullistavin tämänkaltaisia aiheita käsittelevä elokuva. Mitenkään viiltävän syvällisesti Into the white ei aiheitaan kehittele, mutta toki siitä jotakin irti saa.
Olisipa muuten ollut mielenkiintoista olla paikalla, kun tarinan tosielämän esikuvat luutnantti Horst Schopis ja kapteeni R. T. Partridge kohtasivat toisensa uudelleen sodan jälkeen. Riittiköhän miehillä puhuttavaa?
