Silmitön raivo edustaa kasaritoimintaleffojen pehmeäaivoisinta ja kilteintä päätä. Hikeä valuva Rutger Hauer esittää siinä Vietnam-veteraania, joka ei anna vanhan taisteluvamman kukistaa itseään. Kuten leffajulisteen aurinkolaseista ja leffan nimestä voi päätellä, päähenkilö on sokea.
Elokuva kiikkuu Hauerin karisman varassa. Eipä siinä mitään, 1980-luvulla mies oli vielä sopivan raamikas taistelijaksi, eikä hän näytä väheksyvän roolihahmoaan. Toisaalta hän ei näytä ottavan löperöä tarinaa turhan vakavasti. Sokea sankari palaa viidakon miesten harjoitusleiriltä elämään, pelastaakseen vanhan sotakaverinsa (Lostin Locke eli Terry O’Quinn) ja tämän pienen pojan (Call). Yksi rainan huippuhetkistä koetaan, kun Haueria puolet pienempi idän mies ohjaa häntä kädestä pitäen liikuttamaan katanaa. Oi, miten kaunista ja ylevää…
Miksi Blind Fury on suomeksi Silmitön raivo, siihen ei taida osata vastata suuren vuoren viisaskaan. Toisaalta jo elokuvan alkuperäinen nimi ”Sokea raivo” on harhaanjohtava. Hauerin esittämä veteraani kun ei ole missään vaiheessa erityisen raivoissaan mistään. Hänen olemuksensa on rauhaisa kuin valaistuneen miehen ikään. Hän suorastaan hehkuu hyvyyttä. Leffan pahikset, nuo ylinäytellyt mätien ihmisten karikatyyrit, katsoja voi bongata yhtä lailla isommitta vaivoitta.
Jotta Silmitön raivo olisi parempi toimintaelokuva, sen pitäisi olla rankempi ja humoristisempi. Toisaalta ei olisi pahitteeksi, jos leffan hahmoissa olisi myös enemmän nyansseja. Nyt toiminta jää oikeastaan vain pikku tuhertelun asteelle ja hahmoista voi heti alkumetreillä sanoa, kuka kestää taatusti pisimpään.
