Maailman kuuluisin heavyrock-yhtye Metallica aloitti vuonna 2001 vuosien tauon jälkeen uuden albumin väsäämisen. Bändin jäsenet eivät ollut olleet toistensa kanssa työasioissa tekemisissä vuosiin ja uuden levyn urakointi ei olisi voinut alkaa hankalammin: yhtyeen pitkäaikainen basisti Jason Newsted ei kestänyt yhtyeen klaustrofobista ilmapiiriä, halusi tilaa omille projekteilleen ja niinpä lähti yhtyeestä. Lähes välittömästi myös rumpali Lars Ulrich alkoi kyseenalaistaa laulajakitaristi James Hetfieldin pomonasemaa ja vaatia omaa liikkumatilaa mm. sävellystöiden suhteen. Samalla Hetfieldin vuosia muhinut päihdeongelma räjähti käsiin ja kesken nauhoitusten hän lähti ovet paukkuen studiosta ja kirjoittautui päihdeklinikalle. Kaiken tämän vihan, epätoivon, tuskan ja hämmenyksen keskeltä nousi kuitenkin kuin ihmeen kantamana upea albumi, jonka syntyprosessin ohjaajapari Berlinger-Sinofsky uskollisesti taltioi dokumentiksi.
Some Kind of Monster on hyvin epätavallinen “rockumentti”. Siinä ei örvelletä miss-märkä-t-paita-kilpailuissa Sinebrycoff-tölkki kourassa kun korkeintaan vanhoissa 80-luvun taltioinneissa ja vasta loppupuolella päästellään maistelemaan hikistä keikkaelämää. Sitä ennen estraadin valtaavat kuitenkin keski-ikäiset raitistuneet perheenisät, jotka käyttävät vapaa-aikansa mieluummin perheen kanssa kun kaupungin huumeluolissa hortoilemalla ja joille rock-musiikki on luonteva tapa tulkita omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan sekä yleisölle että ennen kaikkea itselleen. Vuosien aggressiot ja depressiot puretaan taivaan tuuliin ns. terveellisillä metodeilla soittimia takomalla ja omiin kokemuksiin pohjautuvia lyriikoita väsäämällä.
Nauhoitusten ja dokumentin kuvauksen aikana yhtye kävi myös psykoterapeutilla jossa jäsenet saivat selvittää suhteitaan ja bändin sisäistä hierarkiaa sekä sopia vanhoja riitoja mm. 80-luvulla pois potkaistun Dave Mustainen kanssa. Tämä kuitenkin auttoi selkeästi jäseniä ennen kaikkea taiteellisten identiteettien etsinnässä ja musiikillinen päämäärä selkiytyi, vaikka studion vaihto ja Hetfieldin katkaisuhoito venyttivätkin levyn valmistusprosessin kahden vuoden pituiseksi. Myös uusi basisti Robert Trujillo paransi selkeästi bändin ilmapiiriä ja pelihenkeä. Dokumentti on kuvattu suht objektiivisesti, sen kummempia kannanottoja elokuva sinällään ei esitä, vaan tarjoaa useita eri näkökulmia ongelmakohtiin.
Some Kind Of Monster on ehdottomasti pikkuongelmista huolimatta rockumentaarin merkkiteos. Pituutta olisi voitu karsia hiukan, sekä dramaturgiaa tasapainoittaa, mutta tällöin ihmissuhdetematiikka ei ehkä olisi ollut yhtä koskettavaa seurattavaa. Se on myös rankkakin kuvaus siitä miten vuosien railakas biletyselämä vaikuttaa väistämättä itse sävellystyöhön ja jäsenten välisiin kemioihin. Ehdottomasti suositeltava taiteilijakuvaus vaikkei Metallicasta perustaisikaan, mutta lienee sanomattakin selvää että yhtyeen die-hard-faneille kyseessä on must-see. Erittäin positiivinen yllätys kaikenkaikkiaan.
