Rikkonaisten kotien ihmisistä voisi kirjoittaa useammankin kirjan ja elokuvakäsikirjoituksen. Tarinoita on miljoonia omanlaisiaan. Megan (Bruckner) elää pikkusiskonsa (Arnold) kanssa äitinsä (Colin) luona – äitinsä, jota tytöt näkevät tämän opiskelu- ja työkiireiden vuoksi vain vilauksia päivässä. Äiti työntää omaa vastuutaan Meganille, joka vasta opettelee aikuisuuden ensiaskelia. Isää tytöt eivät saa tavata, mikä lopulta tulehduttaa tyttöjen ja äidin välit tulipunaisiksi. Kun elämä kotona käy sietämättömäksi, Megan hamuaa tuekseen ja turvakseen opettajaansa (Strathairn), miestä, jonka olemus suorastaan huokuu lempeyttä ja innostavuutta.
Sininen auto oli Karen Moncrieffin esikoiselokuva sekä kirjoittajana että ohjaajana. Aiemmin useissa tv-sarjoissa näyttelijänä toiminut Moncrieff korostaa enemmän ihmisiä kuin heidän ympäristöjään esikoisessaan. Näin ollen Sininen auto sopii hyvin tv-ruutuun lukuisine lähikuvineen ja keskustelukohtauksineen. Toisaalta elokuvan käsikirjoitus toimisi muutamin muutoksin myös vaikkapa pikkuisen teatterin näyttämöllä.
Sininen auto ei tarjoa kovin järisyttäviä tarinankäänteitä, mutta Moncrieff onnistuu ainakin henkilöohjaajana houkuttelemaan myös nuorista näyttelijöistään esiin puolia, jotka etenkin dialogikohtauksissa häivyttävät taka-alalle sen faktan, että tämä on vain elokuvaa. Megania esittävä Agnes Bruckner yltää jopa tasaveroiseen suoritukseen konkari David Strathairnin kanssa.
Esikoiselokuville tyypillisesti Sininen auto on pienimuotoinen draama, jossa on harjoittelun makua ja varman päälle pelaamista. Moncrieffin käsikirjoitus sisältää oppikirjojen mukaisen alun, keskikohdan ja lopun, mutta draaman kaaren jännittäminen jää ohjaaja-käsikirjoittajalta tässä tapauksessa puolitiehen. Leffaa on toki mielekästä seurata sen näyttelijöiden eläytymisen ja Meganin kiehtovuuden takia, mutta viime kädessä vaikuttaa siltä kuin Moncrieff ei olisi uskaltanut ottaa aiheestaan kaikkea irti.
