Niagara sijoittuu sopivasti Niagaran putousten ympäristöön Kanadaan. Se kertoo tarinan kahdesta pariskunnasta, Polly (Jean Peters) ja Ray Cutlerista (Casey Adams), sekä Rose (Marilyn Monroe) ja George Loomisista (Joseph Cotten). Ensimmäisenä mainittu on iloinen, toisella häämatkallaan oleva täydellinen kaksikko, kun taas vuosia miestään nuorempi Rose on onneton Georgiensa kanssa, eikä herra ole yhtään sen iloisempi. Avioparit tapaavat Niagaran leirintäalueella ja elokuvassa alkaa tapahtua, kun joku kuolee.
Nykyään kaikki elokuvat, joissa Marilyn on kävellyt takamus puolelta toiselle keikkuen ovat klassikkoja. Tämäkin sellainen on, ja ihan syystä. Monroe tyylikkäissä vaatteissa on tällä kertaa ihan älykäs blondi, ja sehän jäi historiaan. Rooli tuntuu olevan neidille varsin mieluisa, ja hyvin hän siitä suorituu. Hän olisi voinut tehdä enemmänkin pahemman naisen rooleja, mutta eiväthän Hollywood-herrat sitä suvainneet, joten tyhmän blondin leima oli ikuisesti iskostettu näyttelijättäreen.
Elokuvan juoni on hyvä ja tunnelma yrittää kovasti päästä Hitchcock-tasolle. Yritys ei ihan onnistu, mutta tarina on tarpeeksi kiinnostava pitämään katsojan hereillä puolitoista tuntia, mutta ilman Monroeta se ei välttämättä toimisi aivan yhtä mielenkiintoisesti. Se onkin elokuvan suurin ongelma. Muut näyttelijät suoriutuvat moitteettomasti, mutta Jean Peters jää eittämättä supertähden varjoon, ja se on sääli. Joseph Cotten on kuitenkin uskottava katkeroituneena aviomiehenä ja Casey Adams ärsyttävän pirtsakkana hyvänä aviomiehenä. Ei heistä sen enempää.
Hauskaa vanhoissa elokuvissa on tietenkin seurata kehitystä nykypäivään, kuin myös sen ajan kulttuuria. Lopussa oleva 50-luvun helikopteri oli omituinen ilmestys näinkin nuorelle ihmiselle. Ja olivathan ne kuteet paljon tyylikkäämpiä kuin nykyajan lökäpöksyt. Alkaa miettimään, mihin sen ajan glamour on kadonnut, mutta se ei tietenkään liity elokuvan laatuun. Hienolta näyttää myös kuudenkymmenen vuoden takaiset otokset Niagaran putouksista. Ja mainitsinko jo sen että miehet pitivät oikeita pukuja hattujen kera? Se oli hienoa se.
Sanoisin, että Niagara on Monroen klassikko ja yksi hänen vakavimmista elokuvistaan, joka kannattaa katsoa jos pitää Monroesta. Leffassa on kuitenkin muutakin hyvää, ja sen jälkeen jäi ihan positiivinen kuva. 50-luvun musiikki ja maisema loistaa elokuvassa, antaen sille vielä pienen sielun. Mestariteos ei ole todellakaan kyseessä, vain kiva pieni elokuva. Ja jos jännitystä kaipaa, niin kannattaa kuitenkin katsoa vaikka Hitchcockin[movie] Vertigo[/movie]. Sen jälkeen kevennykseksi ehkä tämä.
