Satuelokuvat ovat yleistyneet viime vuosina. Esimerkiksi viime vuonna elokuvateattereihin saapui peräti kaksi Lumikki-elokuvaa, ja Punahilkastakin on hiljattain tehty uusi tulkinta. Heti Mahtavan Ozin jälkeen elokuvateattereihin saapunut Jack the Giant Slayer perustuu Suomessa melko tuntemattomaan satuun Jaakosta ja pavunvarresta. Bryan Singerin (X-Men, X2) ohjaama satuseikkailu lainaa lähdematerialistaan vain perusidean, jonka ympärille se punoo aivan uusia tapahtumia.
Köyhä maalaispoika Jack (Nicholas Hoult) saa vahingossa haltuunsa maagisia papuja, jotka kostuessaan kasvavat taivaaseen asti yltäviksi pavunvarsiksi. Samalla hän avaa portin vaarallisten jättiläisten maahan. Kun prinsessa Isabelle (Eleanor Tomlinson) päätyy pavunvarren viemänä jättiläisten maahan, joutuu Jack yhdessä kuninkaan (Ian McShane) luottomiehen Elmontin (Ewan McGregor) ja parin sotilaan kanssa pelastuspuuhiin. Mukaan vaaralliselle matkalle tulee myös Isabellen tuleva aviomies Roderick (Stanley Tucci) joka halaajaa ainoastaan valtaa. Jackin on nyt todistettava kykenevänsä suurin tekoihin, pelastettava prinsessa ja estettävä jättiläisten maailmanvalloitus.
Klassikkosatuun perustuva seikkailuelokuva seuraa sen verran tavanomaista juonen kaarta että lopputuloksen voi arvata jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Onneksi sentään käsikirjoittaja Darren Lemke (Shrek Forever After) sentään yrittää tarjota muutakin kuin vain päättymätöntä toimintaa; elokuva muuttuu vähän väliä uskomattoman dramaattiseksi. Mutta minkäänlaisia syvällisiä tunteita elokuva ei onnistu herättämään. Hahmot heittävät aika ajoin kuivaa läppää ja Jackin ja prinsessan välinen ”romanssi” on suurimman osan ajasta melkoisen tuskallista katsottavaa.
Visuaalisesti Jack the Giant Slayer onnistuu kuitenkin lähestulkoon moitteitta. Elokuvassa nähtävä satumaailma on kuin suoraan Grimmin saduista kopioitu, ja elokuvan jättiläiset ovat realistisesti animoituja. Jättiläisten kuningas, kenraali Fallon, on jopa esittäjänsä Bill Nighyn näköinen! Elokuvaan tungettu kolmiulotteisuus on täysin turha kikka ja tekeekin usein esiintyvistä kamera-ajoista suttuista värimoskaa. Siitäkin huolimatta aidontuntuiset erikoistehosteet, näyttävät lavasteet ja kaunis kuvaus pelastavat elokuvan täydeltä epäonnistumiselta.
Jack the Giant Slayerin hahmot ja näyttelijät eivät juurikaan painaudu mieleen. Hoult ja Tomlinson toimivat pääkaksikkona hyvin yhteen, mutta mitään suurta vaikutusta he eivät onnistu tekemään. Ainoa hahmo joka onnistuu sytyttämään on McGregorin mainiosti tulkitsema Elmont. Pieniä valopilkkuja ovat myös kuningasta näyttelevä McShane sekä Roderickin apulaisena nähtävä hauska Ewen Bremner. Sen sijaan Roderick itse on sen verran kliseinen ja tylsä ettei edes Tuccin roolisuoritus onnistu pelastamaan hahmoa.
Kaikista pienistä virheistään huolimatta Jack the Giant Slayer on melko tasapaksu satuelokuva. Sopivan toiminnallinen elokuva ei äidy tylsäksi missään vaiheessa ja on jopa riittävän jännittävä nuoremmillekin katsojille. Mitään uuttahan se ei elokuvien tai satujen ystäville tarjoa. Singerin ohjaus pysyy kasassa suurimman osan ajasta mutta siitäkään huolimatta kliseinen tarina ja kiviset hahmot eivät kestä useampaa katselukertaa. Jack the Giant Slayer sopii parhaiten perjantai-illan popcorn-viihteeksi tai koko perheen sateisen kesäpäivän ajanvietteeksi. Sitä ei kuitenkaan missään tapauksessa pidä nähdä alkuperäisen Jaakko ja pavunvarsi-sadun korvikkeena; jälleen kerran alkuperäinen tarina peittoaa uuden version mennen tullen.
