Jenkki-Officen [url=http://www.leffatykki.com/sarja/the-office-an-american-workplace-1.-tuotantokausi]lähtölaukaus[/url] oli hurttia huumoria ja nannaa nauruhermoille. Se oli brittiäidilleen, eli alkuperäiselle Officelle, samaa kuin Johnny Cashin versio Hurtista Trent Reznorille – kertakaikkiaan pätevä teos ja samalla loistoideasta jalostettu läpimurto, joka ei yhtään väheksy raaemman originaalin olemassaoloa tai tarkoitusta.
Jenkki-Officen kakkoskaudella pistetään tuulemaan vielä kovempaa. Kavutaanhan tässä kohti komedian huippua, jossa tunnetusti tuulee lujaa. Michael Scott on entistä enemmän ulalla Jan-ihastuksensa ja yleensäkin koko firman suhteen. Toimiston väki on kauden lopussa parikymmentä jaksoa tutumpi ja rakkaampi. Jimin jekut keskushahmo Dwightille ovat katsojalle annettuja karkkeja (karkki ja kepponen siis samassa paketissa). Jimin ja Pamin suhteen syvenemistä odottaa enemmän kuin aikoinaan Rossin ja Rachelin suudelmaa.
Parasta on silti se, miten (tiiviiltä) vaikuttava joukko itse käsikirjoittaa show’t ilman että kokonaisuus kärsisi yhtään. Carell hoitaa siisonin finaalin kasinotunnelmat, B.J. Novak sytyttää vuorollaan konttoritilat liekkeihin ja Michaelin ykkösilkeilykohde Tobya näyttelevä Paul Lieberstein kirjoittaa sarjan herkimpiä hetkiä The Client -jaksoon.
Kakkoskausi on sopiva yhdistelmä kuivakkaa huumoria, (lähinnä Dwightistä kumpuavaa) hulluutta ja tiiviin konttoriperheen me-henkeä: komedian huipulla hahmoja ei ole tehty paperista, vaikka ne mokomat paperia kauppaavatkin.
