Slasher-elokuvat kokivat uuden nousun 90-luvulla, mutta 2000-luvulle siirtyessä genrelle kävi ohraisesti. Puukkohipat painuivat unholaan, kun jatko-osan jatko-osat olivat toinen toistaan heikompia esityksiä. Samalla gorno alkoi kiinnostaa enemmän kuluttajia kuin monien slashereiden luokattomat jatko-osat. Jotenka siksi herääkin kysymys, että mitä tarjottavaa Sorority Row –elokuvalla on katsojalleen. Onko kyseessä jälleen yksi heikko slasher muiden joukossa, vai onko elokuvaan oikeasti onnistuttu ujuttamaan nerokas juoni, joka saa katsojan loksauttamaan leukansa sijoilta.
Niin ja näin, mutta elokuvan juoni on perushuttua, jota on totuttu näkemään monta kertaa. Paikallisen koulun tyttöporukka päättää tehdä pienen käytännön pilan, jossa muutaman sattuman kautta yksi tytöistä kuolee. Toimeliaat tytöt päättävät salata kuoleman ja viskaavat kuolleen kaverinsa kaivoskuoppaan. Pian tapahtumien jälkeen, murhaaja alkaa riehua kampuksella. Kaikki merkit viittaavat, että tyttöjen kaveri on noussut kuolleista, ja janoaa kuolettavaa kostoaan.
Melko perinteikäs ”kuka on murhaaja?” -juoni ei tarjoa suuria yllätyksiä. Se onkin Sorority Row’n suurin heikkous. Kyseessä kuitenkin on slasher, joten sen odottaisi tarjoavan edes jonkin asteista murhaajan identiteetin tutkiskelua. Murhaaja toki pysyy kasvottomana koko elokuvan keston ajan, ja vasta lopussa katsojalle paljastetaan karmea totuus tapahtumista. Itse asiassa loppu onnistuu olemaan jopa hitusen yllättävä, mutta samalla täysin päätön. Johdonmukaisuus ei olekaan avain sana, mutta täytyykö juoni rakentaa aina niin sekavasti, ettei tapahtumia edes voi ratkaista loogisella ajattelulla.
Eihän sille mitään voi, kun täytyy kirjoittaa mukanerokas juonikuvio sekä dialogi. Jälkimmäinen nimittäin on rimaa hipoen edes missään järjissä. Tyttöjen sanailu on liian lapsekasta, heidän kuitenkin pitäisi olla suhteellisen vanhoja. Kaikki vanhat koulusäännöt ovat tietysti voimassa. Joukkoa johtaa isotissinen blondi, jolla ei kyllä muistaakseni ollut isot tissit, mutta pointti on selvä. Samalla muut vähän empivät, mutta tälle kiiltokuvaprinsessalle imago on niin tärkeä, ettei tappoa tohdita tunnustaa. Kaikki muutkin stereotyypit ovat edustettuna, kun mukana on se, joka ehdottomasti haluaa kertoa asiasta poliisille.
Ei siis voi olla huomaamatta, kuinka paljon elokuva muistuttaa muutamia muita 90-luvun lopun slashereitä. Se missä elokuva onnistuukin positiivisesti, on juuri näytteleminen. Lapsekkaasta dialogistaan huolimatta, näyttelijät sentään ovat suhteellisen hyvin mukana. Se ei kuitenkaan poista sitä tosi seikkaa, että koko muu elokuva on aivan kamalaa sontaa. Goresta uupuu mielikuvitus, ja se on muutenkin keskinkertaisen huonoa. Murha-ase sen sijaan vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta vempaimelta. Sääli vain, ettei tätä autonrenkaan avaajaa käytetä tarpeeksi monipuolisesti.
Kokonaisuutena Sorority Row on melko kamala elokuva, jossa ei paljon hyvää ole. Sikäli tämän tyyliset elokuvat jaksaa yleensä katsoa, jotta saa tietää murhaajan identiteetin sekä motivaatiot. Tällä kertaa motivaatio jäähän vähän turhan löyhäksi. Muutenkin koko puukkohipasta on kadonnut punainen lanka. En suosittele tätä edes slasher-elokuvista pitäville. Sorority Row aliarvioi katsojaansa aivan kybällä, eikä sellaisesta kukaan pidä.
