Isättömät Peter (Moseley), Susan (Popplewell), Edmund (Keynes) ja Lucy Pevensie (Henley) joutuvat kauas kotoa sotaa pakoon. Lapsukaiset lähetetään tylynä lapsivihaajana tunnetun professori Kirken (Broadbent) hoteisiin ja tämän kiukkuisen taloudenhoitajan (Hawthorne) armoille. Eräänä päivänä tylsä elämä isossa talossa muuttuu, kun Lucy löytää yhdestä sen huoneista maagisen vaatekaapin. Kaappi on portti Narniaan, ikuisen talven vaivaamaan satumaahan, jossa mitään kivaa ei ole ollut vuosikausiin. Narnian vallan on ominut hyinen velho(tar) (Swinton). Paikan oikea hallitsija, leijona nimeltä Aslan (äänenä etevä Neeson), on ties missä. Siispä lasten on yritettävä järjestää maan asiat oikealle tolalle. Eivätkä he lopulta vältykään kohtaamasta sotaa.
Disneyllä on lähdetty ilmeisesti seuraamaan Taru sormusten herrasta -trilogian ja Tähtien sota -saagan menestyksen jälkiä (Harry Pottereista puhumattakaan). C.S. Lewisin luoman satumaailman siirto valkokankaalle on iso urakka, joten kunnianhimoa Disneyllä riittää. Sarjan ensimmäinen osa on hienon näköinen kuin valkoisen velhon loihtima kaakaokuppi. Lewisin tarinan adaptointi, vaikka onkin kirjailijan tekstille uskollinen, ei ole kuitenkaan niin onnistunut, että elokuvan sisältö lämmittäisi kaakaon tavoin. Nykylapsista voi tuntua toiselta, mutta ainakin allekirjoittanut viehättyi lapsena saman tarinan piirrosversiosta.
Tarinan neljän päähahmon keskinäiset suhteet ovat asia, joka synnyttää tilanteen jos toisenkin. Peter yrittää vanhimpana olla sisaruksilleen jonkinlainen varaisä, Susan taas varaäiti. Edmund kadehtii isonveljensä asemaa porukan pomona, vaikka isoveli itse asiassa on johdossa melkein vastahakoisesti. Lucy on perheen mielikuvituksekas ilopilleri, jonka ajatukset ovat yleensä viisaampia ja oikeudenmukaisempia kuin saattaisi uskoa. Tätä nelikkoa esittävistä lapsista ainoastaan Lucyna nähtävä Georgie Henley vaikuttaa varsinaiselta löydöltä. Pieni Henley eläytyy rooliinsa niin täysillä, että hänen voisi sanoa syntyneen siihen. Henleyn vastapainoksi Peter eli William Moseley on porukan pökkelöin – ainakin siihen asti, kunnes hän pääsee heiluttamaan miekkaa. Kun lapsikatraasta suurin osa jää tässä versiossa jotenkin pahviseksi, Tilda Swintonia on kehuttava siitä, ettei hän velhona ainakaan yritä ylinäyttelemällä varastaa show’ta. ”Ihan kiva”-tittelin saa tällä kertaa fauni Tumnukseksi palkattu James McAvoy. Hänellä on tarpeellinen määrä hurmaavaa veijarimaisuutta osaansa. Ja professorina häärivästä Jim Broadbentistä paistaa ulos se sama varman päälle pelaaminen, joka vaivaa koko elokuvaa.
Kokonaisuutena Narnian tarinoiden ensimmäinen osa on verrattavissa Harry Potter -sarjan ensimmäiseen elokuvaan. Tehosteet ja tietokonegrafiikka ovat luultavasti ainakin lasten silmissä onnistuneita ja tarinakin jännittävä. Tässä mielessä kyse on siis varmasta hittituotteesta. Mutta onko tässä versiossa lopulta mitään sellaista, mikä tekisi siitä Sen Aivan Erityisen Fantasiaelokuvan?
