Terrence Malickin kolmas valkokangaselokuva Veteen piirretty viiva jäi todella pahaasti samana vuonna ilmestyneen Pelastakaa sotamies Ryanin jalkoihin. Monet ovat sanoneet Veteen piirrettyä viivaa paremmaksi kuin Ryania, mutta itse olen päinvastaista mieltä. Kyllä PSR nujertaa lievästä patriotismistaan huolimatta VPV:n varsin helposti.
Tässä leffassa komppanian on vallattava japanilaisilta eräs saari. Homma ei kuitenkaan ole kovin helppo. Ensimmäinen taistelu osoittaa, ettei ole kovin helppoa saaren valtaaminen puhumattakaan kukkulan valloittamisesta. Miestä kaatuu kuin heinää, mutta apua ei saada ja ylemmät upseerit eivät tajua, miten paha tilanne on.
Kuten jo sanoin, niin pidän Pelastakaa sotamies Ryania paljon parempana kuin tätä leffaa. Olisi tälläkin ollut mahdollisuuksia kohota samalle tasolle tuon Spielbergin sotaelokuvan kanssa, mutta ei vain millään pääse. Elokuvan pahin kompastuskivi on järjetön pituus. VPV junnaa usein paikoillaan, eikä tunnuta millään pääsevän eteenpäin. Usein jotain kuvaa näytetään todella pitkään ja kamera vähän välistä unohtuu kuvaamaan maisemia. Tulee ihan sellainen olo, että kameramies on unohtanut, että nyt kuvataan sotaelokuvaa eikä luontodokumenttia National Geographicille. Elokuvaa olisikin ollut varaa tiivistää ainakin puolella tunnilla tai ehkä hieman enemmänkin. Eivätkä myöskään tämän leffan filosofiset jaarituksetkaan tee mitään vaikutusta.
On elokuvassa toki paljon hyvääkin. Tässä ei ainakaan monen nykyisen ison budjetin sotaelokuvan tapaan heilutella jenkkilippua. Taistelujen kuvaaminenkin on erittäin korutonta. Porukkaa kuolee kuin kärpäsiä. Sota näytetään ikävänä tapahtumana. Tässä nähdään myös hyvin, kuinka tärkeää korkeille upseereille on saavuttaa voitto hinnalla millä hyvänsä, vaikka sitten kokonaisen komppanian olisi kuoltava. Heille on tärkeintä mitalit, eikä se että kuolleita tulisi vähän. Heille ei tavallisen sotilaan henki paljon merkitse. Isot upseerit vain käskevät hyökätä, vaikka se merkitsee varmaa kuolemaa.
