(Ennen arvosteluni lukemista suosittelen itse elokuvan katsomista)
Sodassa jokainen on yksin. Näin toteaa Terrence Malickin toiseen maailmansotaan tai tarkemmin sanottuna Tyynellä Valtamerellä käytyyn Guadalcanalin taisteluun sijoittuva elokuva The Thin Red Line, oivallisesti suomennettuna Veteen Piirretty Viiva.
Terrence Malickin viimeisin ohjaus ennen tätä elokuvaa oli vuonna 1978 ilmestynyt Onnellisten Aika, joka Julman Maan (1973) ohella loi hänelle poikkeuksellisen neron maineen amerikkalaiseen elokuvamaailmaan. Malick työsti käsikirjoitusta elokuvaan jo vuonna 1989 muokaten James Jonesin samannimistä kirjaa, ja moni Hollywoodin sen ajan tähdistä halusi ehdottomasti mukaan projektiin massiivisten kuvausten alkaessa kahdeksaa vuotta myöhemmin. Joulukuussa 1998 elokuva sai ensi-iltansa, mutta jäi lippuluukuilla kuuluisamman sotaelokuvan Saving Private Ryanin jalkoihin, lunastaen budjettinsa lopulta Euroopassa.
Elokuva kertoo erilaisten sotilaiden yksittäisiä kokemuksia Yhdysvaltain ja Japanin välisen Tyynenmeren sodan suunnan kääntäneestä Guadalcanalin taisteluista. Taisteluiden lopputulos ei ole elokuvanautinnon kannalta olennainen asia, sillä Malick ohjaa elokuvaa monissa paikoin kuin dokumenttia. Luonnon kiertokulku sodan runtelemalla saarella on jotain henkeäsalpaavan kaunista sodan ollessa realistista ja ennennäkemättömän järisyttävää. Koko kestonsa ajan katsojalle tarjotaan yksinkertaisesti häikäiseviä maisemia, mistä on kiittäminen Malickin ja kuvaaja John Tollin visuaalista silmää. Visuaalisen annin lisäksi näyttelijätyö on kauttaaltaan onnistunutta sotilaiden ollessa sotilaita eikä näyttelijöitä sotilaiden puvussa. Elokuva on myös varsin tunnelmallinen kenties tähän asti elämänsä tärkeimmässä projektissaan vaikuttaneen Hans Zimmerin yksinkertaisella tavalla kauniin scoren osuessa sotatilanteisiin ja sotilaiden välisiin keskusteluihin mitä erinomaisimmin, ja nykyelokuvia muistellessa vaikuttaa siltä, että tästä sävellystyöstä otti moni muukin maestro vaikutteita. Jo tässä vaiheessa on myönnettävä, ettei elokuvassa ole yhtäkään silmiinpistävää virhettä, mikä Malickin kaltaiselle perfektionistille oli varmasti tavoitteena tässä legendaarisia mittasuhteita saavassa sotaoopperassa.
Juonen voisi selittää lyhyesti sillä, että Guadalcanalin saarelle saapuva pataljoona kokee taisteluita ja muuttuu huomaamattomasti säälimättömäksi koneistoksi, joka tappaa sitä toista koneistoa ja tavoittelee vain ja ainoastaan voittoa. Malickin sodassa kukaan ei ole sankari, sillä jokainen sotilas näyttää sen keskellä eläimeltä, joka reagoi selvitäkseen hengissä vaistonsa varassa julmasti, mikä näkyy ehkä järkyttävimmin sotilaiden teurastaessa aiemmin alkuasukkaiden asuttamassa kylässä säälimättömästi tielleen asettuneita japanilaisia, luoden kohtauksesta jopa Ryanin kovin kohuttua Omaha Beachia voimakkaamman kokemuksen. Ja kaikista eläimellisistä veriteoista huolimatta amerikkalaisten sotilaiden kohtalot onnistuvat koskettamaan. Elokuvan pasifismi eroaa ratkaisevasti monista sotaelokuvista sillä, että sodan kauheuksien sijasta keskitytään ihmisissä tapahtuvaan muutokseen. Toiminnallinen anti jää myös vähemmälle, sillä sodan ei kuulukaan olla toimintaa.
Sotilaiden ajatukset saavat kertojaäänensä, kun Terrence Malick pohtii heidän kauttaan sodan kauheuksia ja vaikutuksia ihmismieleen jättämättä oikeastaan ketään statistiksi. Missään välissä ei sorruta pateettisuuteen, sotilaat pohtivat näet yksin ja kukin omalla kiinnostavalla näkökulmallaan – elokuva ei muutu milloinkaan moraalisaarnaksi. Sotamies Witt (James Caviezel) miettii luonnon suhdetta sotaan, pitäen ihmistä osana luontoa. Wittin olemus viestii uskosta hyvään vastapainonaan Sean Pennin tulkitseman komppaniavääpeli Welshin kylmä realismi. Samalla sotilaiden ajatukset viestivät hiljalleen hälvenevästä uskosta kaukana sodasta löytyvään täydellisyyteen. Witt pyrkii eroon sotatilanteesta vieraillessaan alkuasukasheimon kylällä paratiisissa – joka ei saisi jäädä sodan armoille – ollen ainoa, joka todella saavuttaa Eedeninsä luonnon helmassa. Sotamies Bell (Ben Chaplin) muistelee vaimoaan (Miranda Otto) kohtaan kokemaansa täydellistä rakkautta, mutta kokee kuitenkin karun todellisuuden ehkä murskaavammin kuin kukaan muu. Sotamies Dale (Arie Verveen) puolestaan elää henkilökohtaista helvettiään kokiessaan sodan vaikutuksia ihmismieleen, kuten myös korpraali Doll (Dash Misok) kärsiessään ristiriitaisista tuntemuksista tappaessaan ihmisiä ensimmäistä kertaa elämässään.
Sodan johtajahahmot eroavat kenraalin arvonimeä tavoittelevasta saaren pataljoonan eversti Gordon Tallista (Nick Nolte) kahden ja puolen vuoden ajan C-komppanian kapteenina toimineeseen James Starokseen (Elias Koteas). Staros ei tahdo uhrata miehiään varmaan kuolemaan johtavassa rynnäkössä, kun taas Tall maineen, kunnian sekä kenties nopeamman voiton toivossa raivoaa käskyjään puhelimeen ja puhuu vain mitaleista suosikkikapteenilleen (John Cusack). Nämä johtajahahmot ovat eettisiltä käsityksiltään jo kättelyssä napit vastakkain ajaessaan omaa idealismiansa eettisen helvetin keskellä katsojan ollessa helpommin samaistuttavan Staroksen puolella.
Vastustajien leirissä filosofia jää vähemmälle, sillä elokuvan aikana melko harvoin kuultavaa japanilaisten puhetta ei ole tekstitetty. Tämä vain vahvistaa katsojalle tarjottua realistista näkökulmaa viimeiseen asti puolustautuvasta avuttomasta massasta, joksi bunkkereiden tarjoamasta piilosta räiskivä vihollinen lopulta muuttuu.
Terrence Malick on rakentanut rauhallisella, pohdiskelevalla ohjauksellaan loistavan elokuvan, jonka suuri pituus ei haitannut ollenkaan vertaansa vailla olevaa täydellistä kokemusta. En voi olla vertaamatta tätä samana vuonna ilmestyneeseen Steven Spielbergin Saving Private Ryaniin, joka häviää Veteen Piirretylle Viivalle oikeastaan jokaisella osa-alueellaan. Sota ei Ryanissa onnistu järkyttämään, näyttelijät eivät maneereineen näytä oikeilta sotilailta, patriotismin lippu liehuu ja meininki on kuin Hollywoodista. Lisäksi SPR:n juoni on kauttaaltaan umpityperä ja se muuttaa elokuvan luonteen lähinnä toiminnaksi vihollislinjojen sisällä, aiheuttaen polttavan kysymyksen: Missä ovat siviilit?. Malickin mestariteos puolestaan on otteeltaan aikamme Tuntematon Sotilas ja sitäkin suurempi Elämys, joka on toistaiseksi paras näkemäni sotaelokuva. Ilman minkäänlaisia ylisanoja korostan, että Veteen Piirretty Viiva kosketti ja raastoi ihmiskohtaloillaan, runollisella muodollaan ja audiovisuaalisella kauneudellaan minua syvästi.
