On Nicholas Sparksilla tainut olla hauskaa matkalla pankkiin. Heppu tehtailee liukuhihnalta kahden markan kioskikirjallisuutta, joka koostuu keski-ikäisiä naisia ja teini-ikäisiä tyttöjä itkettävistä juonenkäänteistä, kuolemantaudeista, piilokonservatiivisesta moraalisaarnauksesta ja imelistä rakkaudentunnustuksista. Kuorrutteeksi korniuden kermakakkuun lätkäistään epäuskottavia tarinoita ja kauniita valkoihoisia tyttö-poika-pareja, ja taotaan miljoonia.
Pankkimatkalla Sparks on törmännyt Hollywood-pomoihin, jotka ovat yhtyneet hauskanpitoon; Hollywoodissa Sparksin romaaneista tehtaillaan liukuhihnalta korneja nyyhkydraamoja, jotka niin ikään takovat miljoonia. Sparks ja pomot rikastuvat ja kuluttajat itkevät. Jotkut ehkä liikuttumistaan, mutta suurin osa todennäköisesti tarinoiden typeryyttä. Sparksin tarinoiden parissa hukkaanheitetty aika on kieltämättä itkun paikka.
Uusin Sparks-filmatisointi on Julie Anne Robinsonin ohjaama The Last Song. Leffassa asennevammainen emotyttö Ronnie (Miley Cyrus) muuttaa yli-innokkaan pikkuveljensä (Bobby Coleman) kanssa kesäksi pikkukaupunkiin isänsä (Greg Kinnear) luokse. Ronnie on katkeroitunut vanhempien eron jälkeen etääntyneelle isälle, ja kiukuttelee mm. paiskomalla ovia ja kieltäytymällä soittamasta pianoa. Ahdistunut tyttö törmää (kirjaimellisesti) kiiltokuvamaiseen, rikkaaseen ja suosittuun urheilijanuorukaiseen (Liam Hemsworth), joka tietysti rakastuu Ronnieen välittömästi (niinhän se menee oikeassakin elämässä; snobit lihaskimput rakastuvat veemäisiin punkkareihin…). Loppu onkin sitten puhdasta Sparksia, jonka voisi copy-pastettaa muutamalla muutoksella esimerkiksi juuri ilmestyneestä toisesta Sparks-filmatisoinnista, Haikein terveisin -elokuvasta. On ihkuilua, angstailua, soittoa ja laulua, sairastumisia, kyyneleitä ja käsittämättömän huonoja näyttelijäsuorituksia.
Kunnia elokuvan huonoimmasta näyttelijäsuorituksesta menee ehdottomasti Ronnien pikkuveljeä Jonahia esittävälle Bobby Colemanille. Tässä tapauksessa voi oikeasti puhua suorituksesta; Colemanin ylinäyttely aiheuttaa katsojassa ärsytystä, huvittuneisuutta, kiusaantuneisuutta, myötähäpeää ja silkkaa hämmästystä. Onko tässä tuleva Razzie-voittaja? Miespääosa on castattu samoilla periaatteilla kuin Haikeissa terveisissäkin. Molemmissa päämiehet ovat mielenkiinnottomia mies-barbeja, jotka saattavat olla jonkin sortin länsimaisten kauneusihanteiden mukaan ihan nättejä, mutta ei lihamönteistä persoonallisuutta saa veistelemälläkään. The Last Songin Liam Hemsworthin kohdalla olin leffaa katsoessa pitkään varma, että heppu on se ärsyttävä sivuosatyyppi jolle kohta nauretaan, kun joku oikeasti mielenkiintoinen miekkonen tulee ja vie Mileylta jalat alta. Ainoa “kehu” menköön Cyrukselle, joka on leffan miehiin verrattuna ihan kohtalainen. Tai ei ainakaan ihan sietämättömän ärsyttävä.
Valitettavasti The Last Songia ei tosissaan voi kehua oikein mistään, ei vaikka kuinka yrittäisi. Annettakoon kuitenkin yksi kiitos passelille soundtrackille. Elokuva epäonnistuu eskapistisessa agendassaan, mutta musiikki helpottaa todellisuuspakoa edes jossain määrin. Hyvät biisit mahdollistavat paikoittain ainakin elokuvan unohtamisen, mikä helpottaa huomattavasti valkokankaan äärellä riutuvan katsojan kärsimystä. Voi kuinka haluaisin uskoa, että The Last Song vihjaisi nimellään tämän olevan Sparks-filmatisointien joutsenlaulu, mutta valitettavasti olen varma, että olen väärässä.
