Nyt se sitten viimein tuli. Kauan odotettu The Amazing Spider-man 2, jota fanit ovat odotelleet kuin lapsi joulua ja kieltämättä itsekin olen mielenkiinnolla jännittänyt mitä tuleman pitää. Elokuva sai yllättäen huonon vastaanoton ja useampi taho antoi sille vain kaksi tähteä maksimissaan. Marssin siis hämmästyneenä ja hieman pelonsekaisin tunnelmin teatteriin. Kun valot syttyivät saliin ymmärsin osittain ihmisten pettymisen. Mutta elokuva ei silti ollut huono!
Peter Parker (Garfield) on sisäistänyt Spider-manina olemisen ja nauttii rikollisten nappaamisesta. Silti Gwenin (Stone) isälle tekemä lupaus pysytellä poissa tämän tyttärestä piinaa miestä uhkaavan paljon. Tämä aiheuttaa ryppyjä Peterin ja Gwenin rakkauselämään ja meno on aikamoista vuoristorataa.
Samaan aikaan Oscorp-yhtiössä kuohuu. Norman Osborn kuolee vakavaan sairauteen ja hänen poikansa Harry (DeHaan) saapuu ottamaan tämän paikan. Sen lisäksi yhtiön sähköinsinööri, yksinäinen ja kaikkien hylkimä Max Dillon (Foxx) joutuu ikävään onnettomuuteen muuntautuen sähköiseksi Electroksi.
Harrylle selviää myös, että hänellä on sama perinnöllinen sairaus kuin isälläänkin ja tajuaa tarvitsevansa Spider-manin ainutlaatuista verta parantuakseen. Hän pyytää Peterin apua asian tiimoilta, mutta tämä suhtautuu vastahakoisesti. Ja jälleen Spider-manilla on kädet täynnä työtä, eikä tällä kertaa kaikki selviä hengissä…
Juonta on vaikea selittää spoilaamatta liikaa. Tosin, elokuvan lukuisat trailerit ovat ikävä kyllä tehneet sen jo. Siinä on myös yksi syy, minkä takia tämä elokuva sai niin laimean vastaanoton: se ei vastannut niitä odotuksia, mitä trailerit herättivät. Trailerit lupailivat vauhdikasta non-stop toimintaa, eeppistä menoa ja useaa pahista, mutta esimerkiksi Paul Giamattin Rhino taitaa olla vain markkinointikikka. Herra itse esiintyy yhteensä ruudulla ehkä reilut viisi minuuttia.
Käsikirjoituksen sekavuudesta on ollut myös puhetta, mutta itse en pidä sitä sekavana. Asiaa on paljon, mutta hahmot ja tarinat nivoutuvat lopulta hienosti yhteen. Peterin ja Gwenin suhdetta on syvennetty ja elokuva muistuttaa välillä koskettavaa ihmissuhdedraamaa kuin Spider-man- elokuvaa. Tämä on toisaalta vaan hyvä, sillä hahmoihin ehtii kiintyä ja näin ollen elokuvan lopetus tekee kipeää myös katsojalle.
Näyttelijät tekevät kaikenkaikkiaan hyvää työtä. En tajua, miksi Jamie Foxxin suoritusta on haukuttu niin paljon. Mielestäni mies vetää aivan kelpo suorituksen epävarmasta raukasta murhanhimoiseksi hulluksi. Enemmän myötähäpeää itsessäni aiheutti Paul Giamatti venäjäläisgangsteri Aleksi Sytsevichinä/Rhinona. Lievästi sanottuna ylinäytelty osa. Andrew Garfield ja Emma Stone säkenehtivät vaikuttavammin kuin DiCaprio ja Winslet Titanicissa, joten ei voi kuin kehua. Shown silti varastaa jälleen kerran pahis, nimittäin Harrya näyttelevä Dane DeHaan. Mies on nuoresta iästään huolimatta ilmiömäinen katkerana poikana, joka olosuhteiden pakosta muuntautuu pirulliseksi menninkäiseksi.
Marc Webbin ohjauksesta ei paljon pahaa sanottavaa löydy. Varsinkin draamapainotteisissa kohtauksissa mies on kuin kotonaan. Ainoa, missä hän voisi petrata on toimintakohtaukset. Ne eivät pääse oikein vauhtiin, saati tarjoa samoja fiiliksiä, mitä esim. Raimin trilogia tarjosi. Sen lisäksi monissa toimintakohtauksissa näkyy hieman liian selvästi tietokoneanimaation jälki.
Kokonaisuutena onnistunut jatko-osa, vaikka ei lunastakaan täysin odotuksia. Meno on hauskaa, vauhdikasta ja juonenkäänteitä on paljon. Elokuvan loppu on siinä määrin koskettava, että kyynel saattaa raavaallakin miehellä vierähtää 3D-lasien pintaan. Innolla odottaen mitä kolmonen tuo tullessaan.
