Tom Hanks esittää Steven Spielbergin tuoreessa kylmän sodan vakoojatrillerissä vakuutuslakimies James B. Donovania, joka saa tehtäväkseen puolustaa Yhdysvalloissa kiinnijäänyttä neuvostovakooja Rudolf Abelia (Mark Rylance). Tapaus ei kuitenkaan pääty oikeustoimiin. Neuvostoliitolla on pian jotain, mitä sijoittaa pelilaudan toiselle puolelle ja pakkaa sekoittaa entisestään Itä-Saksa, joka haluaa toiminnallaan osoittaa olevansa muutakin kuin Neuvostoliiton käsikassara. Elokuva perustuu todelliseen U-2 -selkkaukseen, joka tapahtui vuonna 1960 keskellä kylmän sodan jäätävimpiä vaiheita.
Viime vuosina Venäjän länsirajoilla tapahtuneiden selkkausten, jatkuvien ilmatilaloukkausten sekä kansainvälisessä mediassa harjoitetun uhittelun myötä ei liene kovin pahasti liioiteltua puhua uudesta kylmästä sodasta. Siitäkin huolimatta, että Isisin toimien ja Turkin tapahtumien seurauksena Venäjän ja amerikkalaisjohtoisen länsikoalition huomio on siirtynyt keskinäisestä nahistelusta toisaalle, ja tahojen välillä on nähty jonkinlainen liennytyskausi, aihe on väistämättä ajankohtainen. Vakoojien silta toimii samalla erinomaisena muistutuksena siitä, kuinka vähän 60 vuodessa on menty eteenpäin.
Mikäli Spielbergin tai Hanksin nimistä toinen ei jollekulle vielä yksin riitä laadun takeeksi, useimmille ne ovat sitä yhdessä. Vakoojien silta jatkaa parivaljakon voittokulkua, jonka laatu todella hakee vertaistaan. Aihepiiriä läheltä liippaavia yhteistyön hedelmiä ovat etenkin Pelastakaa sotamies Ryan, television minisarjat Taistelutoverit ja The Pacific sekä niihin kytkeytyvät dokumentit. Toisaalta Hanksin rooli on kuin periksiantamaton Carl Hanratty elokuvassa Ota kiinni jos saat, jonka hän toteutti kenenkäs muun kuin Spielbergin ohjauksessa.
Uutuus muistuttaa myös sekä Spielbergin että Hanksin aiempia erillisiä töitä. Schindlerin listan tavoin ohjaajamaestro esittelee päähenkilön, joka kamppailee henkilökohtaisen vakaumuksensa puolesta keskellä suuria kansainvälisiä myllerryksiä. Hanks tuo lisäksi mieleen oman nimihahmonsa elokuvassa Charlie Wilsonin sota.
Vakoojien silta antaa odottaa jotain, mikä vaatii katsojalta Bondin ja Medusan kaltaista tiedusteluviihdettä enemmän tarjoten silti vain murto-osan toiminnasta. Tämä osoittautuu todeksi, mutta elokuva pitää otteessaan koko kestonsa ajan ja itseasiassa moni lähes puolta lyhyempi toimintarymistely on tuntunut pitkäveteisemmältä.
Alkuperäisestä käsikirjoituksesta vastasi Matt Charman, jonka myytyä ideansa DreamWorksille, yhtiön perustaja Spielberg kiinnostui ohjaamaan sen itse. Lopulliseen käsikirjoitukseen ovat kantaneet kortensa myös Coenin veljekset, joiden jälki näkyy etenkin elokuvan neuvottelutilanteiden viihdyttävyydessä. Tarina seuraa taidokkaasti kahta rinnakkaista juonta, joiden yhdistyessä poliittinen soppa on valmis kutkuttelemaan aina ratkaisuunsa saakka.
Tarinan onnistuneen toteutuksen kruunaavat mestarilliset roolisuoritukset. Mieleen jää erityisesti Mark Rylancen sympaattinen neuvostovakooja, jonka hykerryttävä vuorovaikutus lakimies Donovanin kanssa tekee molemmista entistäkin rakastettavampia. Kuten aina, Hanksin suhteen on vaikea päättää, onko miehen näytteleminen äärimmäisen persoonatonta vaiko äärimmäisen mukautumiskykyistä. Tavallaan hän on jokaisessa elokuvassaan samassa roolissa, mutta toisaalta juuri siksi on hyvin helppo unohtaa seuraavansa näyttelijää työssään.
Elokuvasta ei löydy kovin paljon kritisoitavaa, mutta sitäkin valitettavasti on. Harmillisinta lienee tarpeeton sokerointi, jonka erottaa sellainenkin katsoja, joka ei ole tapauksesta kirjoitettuun materiaaliin perehtynyt. Samaan tapaan, kuin Pelastakaa sotamies Ryan olisi parempi elokuva ilman sen yltiöpatrioottista päälleteipattua kehyskertomusta, Vakoojien silta olisi virheetön ilman sen täydellisesti ajoitettuja “sattumuksia” ja metrojunassa ilmeileviä kanssamatkustajia.
Sympaattisimmillaan tämä alleviivaaminen on yksityiskohdissa. Pedanttina ohjaajana tunnettu Spielberg on silminnähden ylpeä ajan kuvalle uskollisesta miljööstä ja esineistöstä eikä säästele lähikuvia esimerkiksi vanhanaikaisista radioista tai reportterien oikeustalon lattialle hylkäämistä salamalampuista. Ohjaajan voi lähestulkoon kuulla hihkuvan: “Hei, katsokaa, elokuvani sijoittuu 60-luvun alkuun!”
Alleviivaaminen on juuri käymässä häiritseväksi, kun muistaa, että kyseessä on kuitenkin vain elokuva, jonka tekijät toivovat sen käsittelemän aiheen herättävän mielenkiintoa. Muuten niin erinomaisen elokuvan kohdalla armon voi antaa käydä oikeudesta. Sisältääpä se sellaisenkin peräti tyylikkään hatunnoston aihepiirin fiktiolle, kuin valkoisen Pyhimys-Volvon esiintymisen.
Vakoojien silta on loistavasti käsikirjoitettu ja ilmiömäisesti näytelty ohjauksellinen takuutyö. Suuren yleisön tottuessa yhä nopeampitempoisemmiksi leikattuihin sarjakuvafilmatisointeihin, nuortenkirjasovituksiin ja ääliökomedioihin, Vakoojien sillan kaltainen “tylsä” elokuva tulee tuskin kohtalaisen vahvasta avauksestaan huolimatta pitkällä tähtäimellä muodostumaan miksikään erityiseksi kassamagneetiksi.
Tämä on surullista erityisesti siksi, että se on eräs vuoden ja mahdollisesti jopa Spielbergin uran parhaista elokuvista. Adjektiivi, joka kummittelee elokuvan alusta aina sen yllättävän nopeasti saapuvaan lopetukseen saakka, on laadukas. Kyseessä on jälleen yksi hiljainen mestariteos, joka ei erotu, koska niitä on jo niin monta. Palkintokaapin ovet kannattanee toisaalta avata jo valmiiksi.
