Usein tulee miettineeksi, voisiko näkemänsä leffan tiivistää yhteen ainoaan sanaan. Pohdinta on usein hankalaa, vielä useammin turhaa. Päähenkilönsä lentoterminaaliin lain kiemuroilla köyttävän Terminaalin kohdalla ratkaisu on kuitenkin helppo: tuo sana on ”sympaattinen”.
Steven Spielberg on kokeillut monenlaista pitkän uransa aikana, mutta hyvin usein hän kyllä ohjauksissaan viihtyy mukavalla perusviihteen keskitiellä. Terminaali ei tee tässä poikkeusta: vaikka kansaa voimakkaasti jakavat Tom ”Aina liian mukava mies” Hanks ja Catherine ”Tiedättehän kuka harmaahapsinen mieheni on?” Zeta-Jones ovat varastaneetkin pääroolit itselleen, viimeistään hovisäveltäjä John Williamsin ihanan kesyt sävelet ja tunnelmatuubista hellästi pursotettu loppuhuipennus kertovat missä mennään. Ja millä vauhdilla.
Terminaali on kertakaikkisen helppo nieltävä. Hanksin Viktor kirvoittaa tilanteen tullen naurut kieliongelmillaan ja lisäksi katsojan on helppo tsempata byrokratian alle tallottua herrasmiestä. Ja byrokratiapiikittelyistä saadaan kiittää Lord of Warista, Gattacasta ja Truman Show’sta tuttua Andrew Niccolia. Ja paljon nuo nurkkien takaa särmästi esiin marssivat lakien käsittämättömyydet pikkuleffaa rytmittävätkin.
Tässä vaiheessa päästään siihen ongelmakohtaseen. Kun tekijöinä pyörii isoja nimiä, käsikirjoituksen päälinjaukset ovat onnistuneita ja kaikki ainekset isompaan leffakokemukseen on koottu sieväksi kasaksi, Terminaali suostuu jäämään silti pikkuelokuvaksi. Sen oiva rajapolitiikkaiva hautautuu onton ”Viktorin jengin” ylihyvyyden alle ja kuin liikakorostettuna vaa’an toisena puoliskana lentokenttäjohtajan hahmosta on veistelty monen action-leffan arpista megapahista ilkeämpi hahmo. Niinpä Terminaali, Spielbergin kivan tuottoisa symppisdraama, nököttää nyt leffadivareiden aakkostetuissa telineissä heti Terminaattorien vieressä, oikeastaan niiden varjossa, kepeä hyvänolon ja pikkukivan leffan leima kyljessään. Odottamassa ja odottamassa, turhautuneena kuin Zeta-Jonesin sinänsä hyvin tyhjänpäivänen lentoemohahmo ennen sitä kuuluisaa ja niin pakollista hox-hetkeään.
