Mihail Tšiaurelin Valan katsominen toi elävästi mieleeni muuan taannoin lukemani kiehtovan esseen Friedrich Nietzschen filosofian vaikutuksesta Neuvostoliiton varhaisvuosien poliittiseen ajatteluun ja kulttuuriin. Nietzschehän oli jo vanhastaan suosittu nimi yleistyvään porvarilliseen elämäntapaan vihamielisesti suhtautuvan venäläisen älymystön keskuudessa. Vuosien kuluessa eksentrisen saksalaisen teoriat yli-ihmisestä ja uudesta moraalista kasvoivat omanlaisekseen paikallismystiikkaa ja modernismia yhdisteleväksi kvasihengelliseksi liikkeeksi, johon moni varhainen bolshevikki uskoi ja johon Leninkin tiettävästi omalla panoksellaan vahvasti vaikutti. Ihmisestä pyhäinjäännökseksi muuttuneen Leninin ympärille luotua sankarikulttia pyhäinjäännöksineen ja mausoleumeineen pidetään yhtenä mainitun mystiikkaan painottuvan ideologian näkyvimmistä ja merkittävimmistä luomuksista.
Josif Stalin ei mitä ilmeisimmin kuulunut uskovien yhteisöön tai ulkopuolisena juurikaan perustanut salamyhkäisen liikkeen ajatusrakennelmista. Oman brändinsä Stalin pyrkikin rakentamaan jumalaisen Leninin vastinkappaleena yhä elävänä ja kansaansa kaitsevana jumalhahmona erityisesti toista maailmansotaa seuranneen entistäkin kiimaisemman henkilökultin aikaan. Valan perusasetelma onkin rakennettu suorastaan raamatulliset mittasuhteet saavan mahtipontisesti: jo tarinan alussa kuollut Lenin kuvataan kuin Johannes Kastajana, joka raivasi tietä itseään suuremmalle kaitselmuksen valitulle. Stalin (Mihail Gelovani), suuren Leninin luotettu ja rakastettu (no homo), vannoo pyhän valan kansakunnan johdattamiseksi edistyksen teille kohti Marxin profetoimaa kommunismia sekä suojellakseen sitä fasismin ja kapitalistien kavalalta taantumukselta ja sorrolta.
Jo tarinan alussa työläiset kertovat toisilleen, kuin nerokas Stalin teki selvän valkoisten sotajoukkojen terrorista ja toi rauhan Venäjän maahan. Mutta aih ja voih! Vielä proletariaatin diktatuurin synnynkin jälkeen ne kierot kulakit jatkavat kollektiivitilojen innokkaiden työläisten sortamista. Osa työläisistä epäilee mahdottomilta tuntuvia viisivuotisia teollistumistavoitteita, mutta Stalin osoittaa luulot vääriksi: peloton ja väsymätön työnteko sekä kollektiivinen uhrautuvaisuus saavat terästeollisuuden tuottamaan kuin makkaratehtaat sekä omena- ja viljasadon suorastaan lentämään pelloilta ja hedelmätarhoista proletariaatin iloisten lasten ruokapöydälle. Sosialismi toimii vallan mainiosti, kaikki neuvostokansat yhtyvät lauluun ja tanssiin mahtavan kansakunnan isän kunniaksi.
Seuraa ehkä koko taideteoksen kuuluisin yksittäinen kohtaus. Alussa maatyöläinen ajaa traktorinsa kanssa Punaiselle torille, mutta syystä tai toisesta kone alkaakin hyytyä ja lopulta sammuu niille sijoilleen. Paikalle saapuva Josif Vissarionovitš Džugašvili tiedustelee mieheltä, mikä traktoria vaivaa. Piankos vanha viiksivallu jo itsekin kiipeää ohjastamaan ajopeliä – ja ihme tapahtuu! Stalinin körötellessä hitaasti eteenpäin traktorin ratissa tämän mieleen palaa Leninille tekemänsä lupaus, jolloin myös kuvaruudulle ilmestyy yhtäkkiä 100 000 traktoria kuin hurmeisessa unessa. Ja täytyyhän sitä nykykatsojankin näkökulmassa todeta, etten ole ainakaan itse nähnyt ikinä enkä missään niin paljon traktoreita kuin tässä Stalin-leffassa, enkä taatusti näekään. Neuvostoliiton ikuisena ongelmana olikin alusta asti tehoton maatalous ja pula elintarvikkeista, siksi tällainen maaseudun teollistamiseen viittaava kohtaus lieneekin päätynyt juuri suuresta Stalinista kertovaan propagandaan.
Valtakunnan rajojen tuolla puolen tapahtuu kuitenkin kummia. Euroopan kapitalismin turmelemat taantumukselliset löyhämoraaliset teollisuusjätit ja sosiaaliset loiset eivät ota kuullakseen neuvostokansojen isän huolta Hitlerin johtamien natsien kasvavasta sotilaallisesta uhasta. Edesvastuuttomien ja korruptoituneiden poroporvaripoliitikkojen sortaessa seksiobjekteiksi alistettuja naisia ylellisissä salongeissa saksalaiset tankit vyöryvät rajan yli ja tekevät selvän vanhan mantereen heikosta demokratiasta. Ranskan jälkeen vuorossa onkin rauhaa rakastava Neuvostoliitto, jolla ei muuten ole mitään tekemistä toisen maailmansodan syttymisen kanssa. Ratkaiseva taistelu käydään luonnollisesti Isä Stalinin nimikkokaupungissa, jossa naiset ja miehet, siviilit ja sotilaat, taistelevat tasa-arvoisesti rinta rinnan rakastetun kansojen isän puolesta tarkoituksellisen koomisina ja avuttomina kuvattuja saksalaisia vastaan. Taistelujen kaikottua rauha palaa Neuvostoliittoon, ja hurmioitunut kansa kokoontuu juhlistamaan tarinan todellista sankaria: Stalinia.
Toisin sanoen, Mihail Tšiaurelin Vala on edeltäjäänsäkin megalomaanisempi pyrkimys kirjoittaa historia uudemman kerran vastaamaan ajan muuttuneita poliittisia vaatimuksia, mutta toisin kuin aikaisemmin, tällä kertaa jopa liiallisuuksiin asti paisuteltu henkilöpalvonta sekä tökerö mielipiteenmuokkaus tavoittavat jo tiettyjä riemukkaita viihteellisiä ja karikatyyrimäisiä ulottuvuuksia, joista ainakin henkilökohtaisesti iloitsin suunnattomasti – kaiken muun ohella aiheesta on jopa hauskaa kirjoittaa. Stalinin urotöistä kertova sankaritarina on koska tahansa helposti viihdyttävämpää läppää kuin useimmat nykyajan Hollywoodin tuotoksista yhteensä, vaikka käytännön tasolla ero postmodernin Hollywood-supersankarin sekä jumalallisen statuksen omaavan diktaattorin välillä onkin vain nimellinen. Tällä kertaa kansainväliseen levitykseen suunniteltu filmitortilla jopa sai ansaitsemansa eeppiset tuotantoarvot, jolloin myös Tšiaurelin teoksen visuaalinen kerronta on yksinkertaisemmasta edeltäjästään poiketen erityisen komeaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Vala saattaa kokonaisuutena olla jopa Tšiaurelin ohjaustöistä kaikkein onnistunein.
Hänen korkeutensa Stalinin münchausenmaisen ihmeelliset maineteot eivät suinkaan päättyneet tähän, vaan sotavuosien mestarillisista voitoistaan Ihmisen Poika ohjautti suosikillaan vuotta paria myöhemmin narsismissaan vieläkin pidäkkeettömämmän ja suuruudenhullumman spektaakkelin 60-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi, tällä kertaa nimellä Berliini kukistuu. Stalin ei kuitenkaan ollut jumala, vain (yli-)ihminen. Päästettyään viimeisen henkäyksensä vuosikymmentä myöhemmin tämän palsamoitu ruumis asetettiin ystävänsä ja rakastettunsa (no homo) Leninin rinnalle neuvostokansojen ajasta aikaan jatkuvan palvonnan ja pyhiinvaelluksen kohteeksi. Stalinin ruumis on sittemin heivattu leposijaltaan pellolle, mutta tämän henkilökultti kuuluu elävän ja voivan yhä Venäjänmaalla paksusti.
Juokaamme siis malja suurelle ja kuolemattomalle Stalinille, arvon toverit! За ваше здоровье!
