Vanha sotakone John Rambo (Stallone) on vetäytynyt Thaimaaseen missä hän toimii seppänä, kalastajana ja yleisluontoisena työmiehenä. Hänen elämänsä on tyyntä ja ehkä hän on saanut levon. Rambo on sen verran tehokas tappokone että hän ei voi saada rauhaa sielulleen, mutta pystyy lepäämään.
Ihmiskuntaan pettynyttä sotaratsua pyydetään kuljettamaan muutamia laupiaita samarialaisia murhaavan terrorihallinnon omaavaan Burmaan. Vastahakoinen kuolomoottori suostuu tehtävään ja kohtaus jokirosvojen kanssa osoittaa että tapporefleksit ovat erinomaisen tallella. Rambo jättää samarialaiset heidän pyytämään paikkaan ja palaa takaisin. Vähän ajan kuluttua hän saa kuulla että he ovat joutuneet hallinnon käsiin ja nyt häntä pyydetään kuljettamaan muutamia ‘asiantuntijoita’ samaan paikkaan. ‘Asiantuntijoita’ johtaa pahasuinen Lewis (McTavish) joka on vanhan kaartin SAS-mies. Hyvä tyyppi, mutta sietämättömän pöyhkeä ja muut ‘asiantuntijat’ ovat sekalainen joukko palkkasotureita. Genren vastaisesti he kuitenkin ovat – elokuvan brutaalisuus huomioiden – erittäin sympaattisia vaikka palkkasotureita ja realisteja ovatkin. Rambo lyöttäytyy palkkasotureiden matkaan omista syistään ja toden totta osoittaa että tappokoneen refleksit ovat erinomaisessa vedossa. Pelastustehtävä menee hyvin, joskin seurauksena oleva takaa-ajo johtaa viimeisen päälle veriseen kohtaamiseen rumien raakimusten, resuisten kapinallisten ja karskien palkkasoturien välillä. Lyhyesti sanoen tulee selvää jälkeä!
Sylvester Stallone palautti huonoon maineeseen ryvettyneen Viernam-veteraanin ja tappokoneen rikkonaiseksi ja tehokkaaksi. Ihmiskuntaan pettynyt ruhjottu sotakone näyttää vanhalta ressukalta siviilissä, mutta tuhon ja kuoleman vallitessa hän elää. Sylvester Stallone tekee vahvan suorituksen ja jähmeä naama on kuin valettu vanhan sotakoneen olemukseen. Se kaikki on silmissä ja Rambon katse on kylmä ja tarkka – metsästäjän ja tappajan katse. Sellainen katse jonka kantaja pystyy katsomaan ihmistä silmiin tappaessaan hänet tuskallisella tavalla ja niin Rambo myös tekee. Muu näyttelijäkaarti on auttamatta Stallonen varjossa vaikkakin Graham McTavish on ajoittain jopa hauska raudankovana SAS-jermuna jonka humaanisuus on puhtaasti palkattua, mutta silti se on siellä. Julie Benz ei ole huono, joskin hahmo jää ohueksi idealistiksi.
Väkivalta ja toiminta ansaitsee ihan oman kappaleensa. Syltty ohjaa toimintaa suorastaan vimmaisella, painajaiseen pyrkivällä otteella ja paitsi että Rambo laittaa vinosilmiä soseeksi pitkäjousella (jonka nuolet on tarkoitettu tappaviksi), pommein, paljain käsin, raskaalla konekiväärillä ja itse kyseistä tehtävää varten takomallaan veitsellä, kuvataan raa’an hallinnon julmuuksia samalla lahjomattomalla tehokkuudella. Idealismia ei elokuvassa ole ja ehkä yksi paha teko pystyy estämään tuhat pahaa tekoa tapahtumasta. Veri lentää kaarissa, raajoja ja päitä silpoutuu irti ja hajalle, ja karskit palkkasoturit eivät todellakaan ole immuuneja luodeille. Ne sattuvat ja ne repivät kudosta. Toimintakohtaukset ovat puhdasta väkivallan, kivun, kauhun ja säälimättömän tappamisvietin painajaista joissa jopa idealisti tarttuu kiveen hakatakseen sillä toisen ihmisen hengiltä. Erikoistehosteita on käytetty taitavasti tuomaan verinen sisälmyssalaatti eloon ja nyrkinkokoiset lihamöykyt ja läpinäkyvät reiät ovat vakuuttavan epämiellyttävää katsottavaa.
Stallone osoittaa olevansa jos ei suuri ohjaaja ja käsikirjoittaja niin ainakin hyvä sellainen ja psykologisessa mielessä Rambo on väkivallan oikeutus ja myös pelottava varoitus. Se voi estää väkivallan jatkumisen ja se voi pelastaa hyviä ihmisiä kohtalolta jota he eivät ansaitse ja antaa pahoille ihmisille kohtalon jonka he ansaitsevat. Mutta Rambo kuvaa samalla kuinka raakaa, vastenmielistä ja luonnotonta tappaminen, takaa-ajo ja tuhoaminen on. Se ehkä on tarpeellista, mutta ei missään nimessä toivottavaa. Kyyninen sotakone kuitenkin on pelkkä sotakone – hänen tehtävänsä on tappaminen ja sen hän tekee tavoilla jotka saavat heikkohermoiset pakenemaan.
Verinen, raaka, tehokas ja taidokas Rambo on erinomainen toimintamurskaus ja antaa vanhalle sotakoneelle rauhan tuoden hänet tasapainoon ja hyväksymään sen mitä hän on aina ollut: tuhon ruumiillistuma joka lepää kunnes hänen tehokkuuttaan taas tarvitaan.
