Nuoruusiässä liityin Star Wars – Star Trek -sodassa tiukasti Star Warsin ns. kylpytakkisoturien puolelle, ja tässä vaiheessa en tiennyt Trekistä muuta kuin ilmiön, en hahmoja tai muutakaan. Myöhemmin science fiction alkoi genrenä kiinnostaa laajemmin, ja aloin suhtautua Trekkiin pehmeämmin.
Star Trekin nerokkuus piilee siinä, että sen hahmot pystyvät pitämän show’n pystyssä melkein yksinään. Pääasialliset interaktiot tapahtuvat laskelmoivan hörökorva Spockin (Nimoy), impulsiivisen lääkäri McCoyn (Kelley) ja aluksen kapteeni Kirkin (rakastettava kassinaama Shatner) välillä. Pienemmissä osissa häärivät viestintäupseeri Uhura, insinööri Scotty jne. Hahmot ovat hyvin kirjoitettuja, ja huumori kukkii niiden välillä. Näytteleminen on onnistunutta, ja jopa Shatner pitää itselleen tyypilliset ylivedot enimmäkseen kurissa. Ylivoimaisin kaikista on Leonard Nimoy, jonka tulkinta tietokoneen lailla höpöttävästä stoalaisesta alienista, Spockista, on kertakaikkisen ajaton. Nimoyn pokka paitsi pitää tilanteesta riippuen, hän on myös onnistunut lataamaan hahmoon yllättävää huumoria ilman perinteistä vitsinmurauttelun koodia. Erinomaiset roolit vetävät myös James Doohan Scottyna ja DeForest Kelley McCoyna. Hekin omalta osaltaan keventävät sarjan tunnelmaa. Nichelle Nicholsin esittämä musta naisupseeri Uhura taas oli aikansa vallankumouksellisin hahmo.
Sarjan tehosteet olivat aikansa television hienoimpia, mutta ajan hammas on nakertanut niitä jo sen verran, että huikea remasteroitu versio CGI-efekteineen on paikallaan. Sarjan tärkeimpiä voimavaroja on kuitenkin loistava käsikirjoitus, jota varten sarjan luoja Gene Roddenberry palkkasi aikansa arvostetuimpia kirjoittajia. Jopa kirjailija Ray Bradbury kutsuttiin mukaan, mutta herra ei lopulta innostunut ideasta. Suurnimien panostus näkyy monissa jaksoissa. Jo ensimmäisellä tuotantokaudella katsojan mieltä koetellaan mystisillä faktoilla aikamatkustuksesta, avaruuden muodosta, illuusioista, psyykestä ja vastaavasta. Tieteellisyyden vastapainoksi katsojaa aina välillä “hemmotellaan” Kirkin ihmissuhdesotkuilla ja tavaramerkiksi muodostuneilla hyppypotkuilla. Aina tasaisin väliajoin miehistö jää jonkun mystisen voiman tai muun seikan takia vangiksi eri planeetoille, mutta he keksivät pahisten voittamattomuudesta jonkun porsaanreiän ja matka kohti uusia seikkailuja voi jatkua.
Tietyistä 1960-luvulle ominaisista hölmöyksistään huolimatta Star Trek on edelleen nautittavaa avaruussoopaa. Jos nykypäivän scifille tyypillisen räiskinnän puutteen voi sulattaa, Star Trek tarjoaa vieläkin monia viihdyttäviä, ja toisinaan ajattelemaankin saavia hetkiä.
